Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan..

Niin kaunis kaupunki kuin Ponta Delgada onkin, São Miguelin saari on kuitenkin upeimmillaan kaupungin ulkopuolella, missä maisemat ja vehreys ovat henkeäsalpaavia. Niinpä Tapanipäivän valjetessa kiirehdimme hyvät arvostelut saaneeseen autovuokraamoon, Ilha Verdeen, ja saimme 150 eurolla (omavastuu 0 euroa!) oivan Ford Fiestan käyttöömme pariksi päiväksi. Autoilun haaste on nimenomaan kruisailu kaupungin kapeilla yksisuuntaisilla kujilla, joissa paikalliset ajavat kuin hullut. Eikä helppoa ollut myöskään taskuparkkeeraus, joka saarelaisilta sujuu epäröimättä ja täydellisen sulavasti pieninpiinkin rakoihin. Sen sijaan tällainen porilainen kuski, joka taskuparkkeerausta harvoin tekee ja vielä harvemmin onnistuu siinä, oli hieman helisemässä. Mutta kun kaupungin sokkelot jäivät taakse ja Fiesta kiisi hyväkuntoisia teitä kohti saaren länsikärkeä, oli ajamisen nautinto parhaimmillaan. Tylsiä suoria etappeja ei juurikaan löytynyt, vaan tiet olivat mutkaisia ja jyrkät ylä- ja alamäet vaihtelivat vuoron perään. Teitä reunustivat suuret puut ja vehreät mäkiset laidunmaat, joilla käyskenteli suuria lehmälaumoja. Aina välillä eteen avautui näkymä ”äärettömälle” Atlantille, jossa on vain pelkkää merta kauas horisonttiin asti.

Välillä tie kipusi korkealle vuorenrinteelle, mutta pelätä ei tarvinnut, koska missään vaiheessa ei ajeltu jyrkänteen reunalla. Muuta liikennettä ei ollut paljoakaan ja lujempaa ajelevat paikalliset sai päästettyä helposti ohi. Saarella, jossa joulupyhinäkin lämpötila oli 18-19 °C, ei paljon routavaurioista ole riesaa, joten teiden asfaltti oli enimmäkseen erinomaisessa kunnossa. Lisäksi tieopasteet olivat selkeät ja siellä täällä oli viitoituksia tauko- ja näköalapaikoille. Taukopaikoilla olisi oivat puitteet kunnon grillailuunkin, mutta meilläpä ei valitettavasti sattunut olemaan makkaroita mukana.

Kruisailu mutkaisilla teillä vei meidät aivan saaren läntiseen kärkeen Mosteirosin kylään, jossa pysähdyimme ihastelemaan laavakivirantaa ja vähän kahlailemaankin valtameren rantavesissä. Vesi oli sen verran lämmintä, että uimaankin olisi varmasti tarjentunut, mutta jätimme polskimiset sitten kuitenkin väliin, kun suihkuun ei ollut pääsyä (joku huoltorakennus rannalla oli, jossa ehkä on kesäsesonkina käytettävissä suihkut ja vessat??) ja toisaalta myös rantakivikon takana hurjana vellova aallokko oli hieman pelottava ja isoimmat aallot tulivat pärskahtäen kivikkojen yli. Käyskentelimme rantavisiitin jälkeen vielä muutaman minuutin lähinnä kirkosta ja kioskista muodostuvassa kylän keskustassa ja jatkoimme sitten matkaa pohjoisrannikkoa pitkin, kun Mosteirosin ravintolatarjonta oli lievästi sanottuna suppea nälkäisten matkalaisten tarpeisiin.

Capelasin kylästä löytyi viimein ravintola, joka oli aika isokin ja palveli parhaillaan muitakin asiakkaita, joten taustalla väijynyt nälkäkiukku vältettiin täpärästi. Vähän matkan päästä löytyi myös isohko Continente-marketti, josta kävimme hakemassa matkaeväitä ja tuliaisia. Samalla hämmästeltiin portugalilaisten kansallisruokaa eli kuivattua turskaa, jota oli koukuista roikkumassa ja pöydillä pinoissa. Jontun nenään turskatiskistä leijaileva sulotuoksu oli kuulemma turhan tiukka eikä vissiin sitten kovin houkutteleva.

Matkan jatkuttua tiellä tuli kunnon ruuhka, kun vastaan löntysteli satapäinen lehmälauma. Tämä on ilmeisesti tavanomainen näky São Miguelin teillä, joten tilanteesta ei aiheutunut sen kummempaa hämminkiä. Sopu sijaa antaa, ja eteenpäin päästiin taas, kun karjapaimen oli hätistellyt laumaansa kulkemaan oikealle kaistalle. Se jäi sitten näkemättä, miten lehmien perässä jonottaneet autot ohittivat ruuhkan vai jäivätkö kuitenkin porukan hännille matelemaan kävelyvauhdilla.

Aurinko paistoi jo matalalla, joten pidimme kiirettä, että ehdimme ennen hämärää Sete Cidadesiin. Käytännössä kyse on kalderasta eli romahtaneen tulivuoren kraatterista, jonka pohjalla on kaksoisjärvet ja reunalla näköalapaikka järvien ja kalderan ihailuun. Maisema oli henkeäsalpaava, kun hämärän lähestyessä katselimme järviä hippusen pilvien alapuolella, tuulen pörröttäessä tukkaa (siis niillä, kellä sellainen on) ja ihon noustessa kananlihalle viilenevässä illassa. Tunnelma oli muutenkin mystinen, mutta maisemia ihailessa en ollut huomannutkaan selän takana kohavaa aavehotellin luurankoa.

Saaren epäilemättä upeimmalla näköalapaikalla on Hotel Monte Palacen ränsistyvät rauniot. 80-luvulla rakennettu luksushotelli avattiin käyttöön 1989, mutta se sulki ovensa oltuaan vain puolisentoista vuotta toiminnassa. Nyt jäljellä on vain urbaanien rauniomatkailjoiden unelmakohde; korkeilla muureilla eristetty hotellin betonirunko, jonka luonto valtaa pala palalta takaisin itselleen. Atlas Obscura -sivusto tosin tietää kertoa, että Hotel Monte Palacen raunoista olisi tehty kaupat 2017 ja hotellin pitäisi aueta uudelleen vuonna 2021. Saniaisten, sammalten ja muiden kasvien valtaamaa rakennusta katsellessa ajatus tuntuu aika utopistiselta, mutta jos Hotel Monte Palace vielä ”nousee tuhkasta kun fenixlintu”, pitänee ehkä harkita uutta reissua ja majoittautumista kyseiseen paikkaan.

Pimeän laskeuduttua kuuden maissa kruisailimme takaisin Ponta Delgadaa kohti. Koska ilta oli vielä nuori, piipahdimme shoppailemaan Decathlonin urheilukauppaan. Kävimme paikassa jo jouluaattona, mutta edullinen ja monipuolinen valikoima urheilu- ja retkeilytuotteita houkutteli meidät ostoksille vielä uudestaankin. Sen jälkeen kävimme vielä illallisella Parque Atlântico -kauppakeskuksen Donatello-ravintolassa. Siinä muodossa en ahventa ole ennen saanutkaan, mitä täällä eteeni kannettiin. On mahtanut olla melkoinen ahvena, kun siivukin oli noin iso!

Vatsat pullottaessa hyvästä ruuasta suuntasimme kohti päivän viimestä haastetta eli auton parkkeerausta yön ajaksi Ponta Delgadan kujille. Onneksi illan edetessä kadut olivat jo hiljentyneet ja Fiesta solahti ruutuun ilman isompaa akrobatiaa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *