Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan..

Niin kaunis kaupunki kuin Ponta Delgada onkin, São Miguelin saari on kuitenkin upeimmillaan kaupungin ulkopuolella, missä maisemat ja vehreys ovat henkeäsalpaavia. Niinpä Tapanipäivän valjetessa kiirehdimme hyvät arvostelut saaneeseen autovuokraamoon, Ilha Verdeen, ja saimme 150 eurolla (omavastuu 0 euroa!) oivan Ford Fiestan käyttöömme pariksi päiväksi. Autoilun haaste on nimenomaan kruisailu kaupungin kapeilla yksisuuntaisilla kujilla, joissa paikalliset ajavat kuin hullut. Eikä helppoa ollut myöskään taskuparkkeeraus, joka saarelaisilta sujuu epäröimättä ja täydellisen sulavasti pieninpiinkin rakoihin. Sen sijaan tällainen porilainen kuski, joka taskuparkkeerausta harvoin tekee ja vielä harvemmin onnistuu siinä, oli hieman helisemässä. Mutta kun kaupungin sokkelot jäivät taakse ja Fiesta kiisi hyväkuntoisia teitä kohti saaren länsikärkeä, oli ajamisen nautinto parhaimmillaan. Tylsiä suoria etappeja ei juurikaan löytynyt, vaan tiet olivat mutkaisia ja jyrkät ylä- ja alamäet vaihtelivat vuoron perään. Teitä reunustivat suuret puut ja vehreät mäkiset laidunmaat, joilla käyskenteli suuria lehmälaumoja. Aina välillä eteen avautui näkymä ”äärettömälle” Atlantille, jossa on vain pelkkää merta kauas horisonttiin asti.

Välillä tie kipusi korkealle vuorenrinteelle, mutta pelätä ei tarvinnut, koska missään vaiheessa ei ajeltu jyrkänteen reunalla. Muuta liikennettä ei ollut paljoakaan ja lujempaa ajelevat paikalliset sai päästettyä helposti ohi. Saarella, jossa joulupyhinäkin lämpötila oli 18-19 °C, ei paljon routavaurioista ole riesaa, joten teiden asfaltti oli enimmäkseen erinomaisessa kunnossa. Lisäksi tieopasteet olivat selkeät ja siellä täällä oli viitoituksia tauko- ja näköalapaikoille. Taukopaikoilla olisi oivat puitteet kunnon grillailuunkin, mutta meilläpä ei valitettavasti sattunut olemaan makkaroita mukana.

Kruisailu mutkaisilla teillä vei meidät aivan saaren läntiseen kärkeen Mosteirosin kylään, jossa pysähdyimme ihastelemaan laavakivirantaa ja vähän kahlailemaankin valtameren rantavesissä. Vesi oli sen verran lämmintä, että uimaankin olisi varmasti tarjentunut, mutta jätimme polskimiset sitten kuitenkin väliin, kun suihkuun ei ollut pääsyä (joku huoltorakennus rannalla oli, jossa ehkä on kesäsesonkina käytettävissä suihkut ja vessat??) ja toisaalta myös rantakivikon takana hurjana vellova aallokko oli hieman pelottava ja isoimmat aallot tulivat pärskahtäen kivikkojen yli. Käyskentelimme rantavisiitin jälkeen vielä muutaman minuutin lähinnä kirkosta ja kioskista muodostuvassa kylän keskustassa ja jatkoimme sitten matkaa pohjoisrannikkoa pitkin, kun Mosteirosin ravintolatarjonta oli lievästi sanottuna suppea nälkäisten matkalaisten tarpeisiin.

Capelasin kylästä löytyi viimein ravintola, joka oli aika isokin ja palveli parhaillaan muitakin asiakkaita, joten taustalla väijynyt nälkäkiukku vältettiin täpärästi. Vähän matkan päästä löytyi myös isohko Continente-marketti, josta kävimme hakemassa matkaeväitä ja tuliaisia. Samalla hämmästeltiin portugalilaisten kansallisruokaa eli kuivattua turskaa, jota oli koukuista roikkumassa ja pöydillä pinoissa. Jontun nenään turskatiskistä leijaileva sulotuoksu oli kuulemma turhan tiukka eikä vissiin sitten kovin houkutteleva.

Matkan jatkuttua tiellä tuli kunnon ruuhka, kun vastaan löntysteli satapäinen lehmälauma. Tämä on ilmeisesti tavanomainen näky São Miguelin teillä, joten tilanteesta ei aiheutunut sen kummempaa hämminkiä. Sopu sijaa antaa, ja eteenpäin päästiin taas, kun karjapaimen oli hätistellyt laumaansa kulkemaan oikealle kaistalle. Se jäi sitten näkemättä, miten lehmien perässä jonottaneet autot ohittivat ruuhkan vai jäivätkö kuitenkin porukan hännille matelemaan kävelyvauhdilla.

Aurinko paistoi jo matalalla, joten pidimme kiirettä, että ehdimme ennen hämärää Sete Cidadesiin. Käytännössä kyse on kalderasta eli romahtaneen tulivuoren kraatterista, jonka pohjalla on kaksoisjärvet ja reunalla näköalapaikka järvien ja kalderan ihailuun. Maisema oli henkeäsalpaava, kun hämärän lähestyessä katselimme järviä hippusen pilvien alapuolella, tuulen pörröttäessä tukkaa (siis niillä, kellä sellainen on) ja ihon noustessa kananlihalle viilenevässä illassa. Tunnelma oli muutenkin mystinen, mutta maisemia ihailessa en ollut huomannutkaan selän takana kohavaa aavehotellin luurankoa.

Saaren epäilemättä upeimmalla näköalapaikalla on Hotel Monte Palacen ränsistyvät rauniot. 80-luvulla rakennettu luksushotelli avattiin käyttöön 1989, mutta se sulki ovensa oltuaan vain puolisentoista vuotta toiminnassa. Nyt jäljellä on vain urbaanien rauniomatkailjoiden unelmakohde; korkeilla muureilla eristetty hotellin betonirunko, jonka luonto valtaa pala palalta takaisin itselleen. Atlas Obscura -sivusto tosin tietää kertoa, että Hotel Monte Palacen raunoista olisi tehty kaupat 2017 ja hotellin pitäisi aueta uudelleen vuonna 2021. Saniaisten, sammalten ja muiden kasvien valtaamaa rakennusta katsellessa ajatus tuntuu aika utopistiselta, mutta jos Hotel Monte Palace vielä ”nousee tuhkasta kun fenixlintu”, pitänee ehkä harkita uutta reissua ja majoittautumista kyseiseen paikkaan.

Pimeän laskeuduttua kuuden maissa kruisailimme takaisin Ponta Delgadaa kohti. Koska ilta oli vielä nuori, piipahdimme shoppailemaan Decathlonin urheilukauppaan. Kävimme paikassa jo jouluaattona, mutta edullinen ja monipuolinen valikoima urheilu- ja retkeilytuotteita houkutteli meidät ostoksille vielä uudestaankin. Sen jälkeen kävimme vielä illallisella Parque Atlântico -kauppakeskuksen Donatello-ravintolassa. Siinä muodossa en ahventa ole ennen saanutkaan, mitä täällä eteeni kannettiin. On mahtanut olla melkoinen ahvena, kun siivukin oli noin iso!

Vatsat pullottaessa hyvästä ruuasta suuntasimme kohti päivän viimestä haastetta eli auton parkkeerausta yön ajaksi Ponta Delgadan kujille. Onneksi illan edetessä kadut olivat jo hiljentyneet ja Fiesta solahti ruutuun ilman isompaa akrobatiaa.

 

Rauhallista joulua Azoreilla

Mukavasti arkipäivien päälle asettuvat joulupyhät mahdollistivat karkumatkan ulkomaille vain muutaman lomapäivän uhraamalla, joten jouluaaton aattona suhautettiin Jontun kanssa Lissabonin kautta Azoreille lomailemaan. Matka oli pitkä ja raskas, ja kun lopulta pääsimme São Miguelin saarelle, oli aurinko jo laskenut ja vettä tuli tuutin täydeltä. Pieni kävely sateisen Ponta Delgadan kaduilla kuitenkin osoitti, että kaupunki on jouluvaloineen varsin viehättävä ja ilma sateesta huolimatta leppoisan lämmin.

Jouluaatto valkeni kuitenkin aurinkoisena, ja houkutteli kävelemään rantabulevardille. Saari näyttää vehreältä, rakennukset ovat kauniita ja kaupungin kadut on pidetty siistinä, joten silmä lepäsi niin maisemia katsellessa kuin kesyttömän Atlantin myllerrystäkin seuratessa.

Lopulta aurinko porotteli jo niin intensiivisesti, että hikeä pukkasi pintaan ja suu kaipasi virvoittavia juomia. Mikäpä siinä istuskellessa oluttuopposen äärellä ja nauttiessa auringosta ja kauniista maisemista, kun kiire ei ollut yhtään mihinkään. Kiireisiä vaikuttivat olevan ainoastaan muurilla vilistävät pienet liskot, joista yksi piipahti suorittamaan laadun tarkistusta huurteiselle lasille.

Vaeltelu kaupungin kujilla paljasti kauniita rakennuksia, vehreitä istutuksia, kerrostalojen naapurissa laiduntavia lehmiä ja myös viehättävää rappioromantiikkaa hylättyjen talojen – ja autojen – muodossa. Kostealla saarella näyttää saniaiset valtaavan paikan kuin paikan, kun ihminen niiltä väistyy.

Rapsakan 15 kilometrin käyskentelyn jälkeen saavuimme takaisin hotellille illan jo pimennyttyä. Pienen elbailun jälkeen lähdimme hiukan fiinimmin pukeutuneena liikenteeseen aikomuksena nauttia jouluaaton kunniaksi vielä iltapalaa, mutta saimmekin kokea todellista joulurauhaa: kaikki paikat olivat kiinni eikä meidän lisäksi juuri muita liikkunut missään. Etukäteisvinkki ennen reissuunlähtöä oli valmistanut meitä siihen, että portugalilaiset viettävät joulua 25. päivä ja silloin kaikki paikat ovat kiinni, mutta näköjään kaupunki hiljeni jo aattoiltana. Ilta oli kaunis ja lämmin, joten nautimme ainutlaatuisesta tilaisuudesta kävellä aution kaupungin kujilla ihan vain kahdestaan, jouluvaloja ja rakennuksia ihastellen ja muutamista kaduille sijoitetuista kovaäänisistä kuuluvaa joulumusiikkia kuunnellen.

Myös joulupäivästä kehittyi aurinkoinen ja lämmin, joten riensimme nauttimaan siitä meren rantaan ja kaupungin hiljaisille kaduille. Oli mukava kuljeskella kiireettömästi ristiin rastiin ja lokkailla muutamia geokätköjäkin. Juuri mikään paikka ei ollut auki, mutta rannassa sentään ainakin yksi ravintola palveli joulupäivänäkin varmistaen, ettei turistienkaan tarvi kärsiä nälkää. Annos ei ulkonäöllään koreillut, mutta maku oli kohdillaan ja riittävä määrä valkosipulia varmistanee, että vampyyrit pysyvät vielä lähipäivinäkin loitolla.

Vatsa pullollaan valkosipulibroileria kipsuttelimme meren rantaan istumaan ja siemailemaan viiniä. Saattoipa siinä hiukan väriäkin tarttua Suomi-turistin naamaan, kun aurinko porotteli niin mukavasti. Iltaa kohden alkoi väkeäkin kerääntyä pikkuhiljaa rantaan ja kaduille kuljeskelemaan ja aallonmurtajalla jokunen baari ja ravintola avasi ovensa. Näköjään paikallinen joulu juhlitaan melko ripeästi päivällä ja illalla väki sitten jo kirmaakin viihteelle, kun meikäläiset alkaa hiipiä hotellille nukkumaan. 

Kaikki päättyy aikanaan – niin myös Lapin road trip

Muutama päivä sitten sunnuntaina oli viimeinen reissupäivä, joka sisälsi lähinnä  automatkan Oulusta Poriin ja hiukan geokätköilyä vielä, että saatiin molemmille 30 lokkausta tämän road tripin puitteissa.

Etelään päin tultaessa levähdysalueiden taso verrattuna etenkin Pohjois-Norjan vastaaviin on surullisen suuri. Siinä missä norjalaisella levähdysalueella on vessat, useita pöytäryhmiä eväiden syöntiin, kunnon roskikset ja päivittäinen huolto/ylläpito, oli esim. lounaspaikkanamme palvelleella levähdysalueella (tiellä 63 Toholammen ja Kaustisten välillä) yksi lahoava pöytä sekä roskia ja käytettyjä vessapapereita pitkin lähimetsää – ja haju hetkittäin sen mukainen. Ymmärrän toki, ettei Suomessa rahat mitenkään riitä kaikkien levähdysalueiden ylläpitoon, siksi jokaikinen paikalla pysähtyvä niin kuin luonnossa liikkuvakin voisi viedä omat roskansa mukanaan! Siistille levähdyspaikalle on paljon mukavampi tulla!

No, onneksi on sentään Saarijärven levähdyspaikka upeine järvimaisemineen ja pitkine laitureineen Jalasjärven ja Parkanon välisellä tieosuudella. Vähän sekin alkaa jo ränsistyä vanhuuttaan, mutta on kuitenkin yleisilmeeltään edelleen siisti. Sinne on aina ilo pysähtyä.

Kotona oltiin illalla yhdeksän maissa. Auton matkamittari näytti siinä vaiheessa rapsakkaa 2900 kilometriä. Yllättävän kevyesti matka oli kaikkineen sujunut, eikä autossa istuminen tuntunut missään vaiheessa tuskaiselta. 9,5 päivän road tripillä kerittiin näkemään ja kokemaan paljon, mutta paljon jäi vielä näkemättäkin. Eniten jäi ehkä kaivelemaan, että käsivarressa missattiin ukkosennusteiden takia patikointi kolmen valtakunnan rajalle, mutta onpahan hyvä syy sitten lähteä ensi vuonna uudestaan! Tulevia reissuja varten meidän pitää ehkä vähän karsia määrää, mitä kaikkea haluamme nähdä, ja varata enemmän aikaa niihin paikkoihin, joissa pysähdymme. Mutta kaiken kaikkiaan Lapin road trip oli erittäin onnistunut ja huikean hieno reissu!

 

Kun on käynyt tarpeeksi pohjoisessa, alkaa Oulukin tuntua jo Etelä-Suomelta

Leviltä kruisailtiin aika haipakkaa kohti Rovaniemeä geokätköillen Ounasjoen varrella olevilla laavuilla. Rovaniemellä oli pakollinen pysähdys Joulupukin pajakylässä, jossa käytiin moikkaamassa joulupukkia ja vähän shoppailemassa. Aika jännää oli mennä pitkästä aikaa pukin pakeille, mutta olihan se ihan kiva pukki ja tiesi, että porilaiset tekevät yhtäkkiä kaikkia juttuja. Ja niinhän se on, yhtäkkiä käytiin tälläkin reissulla huiputtamassa Saana, valloittamassa Tromssa ja sujahtamassa Altan kautta takaisin Suomeen.

Jatka artikkeliin Kun on käynyt tarpeeksi pohjoisessa, alkaa Oulukin tuntua jo Etelä-Suomelta

Levi

Olipa kyllä maailman paras idea varata huone Hullusta Porosta! Iloinen yllätys oli, että kesäaikaan hostellivieraat majoitetaan hotellin puolelle, joten saimme huoneen aivan Levi-keskuksesta, kun hostelli olisi ollut parin kilometrin päässä. Levi-keskus on kyllä hieno paikka näin kesälläkin, mutta voi kun oli hiljaista ja kaikki kaupat ja suurin osa ravintoloista ja baareista oli kiinni. Coloradoon ehdimme puoli tuntia ennen sulkemisaikaa, mutta lupasivat meille vielä ruokaa. Niinpä vedettiin wingsit ja huurteiset pika pikaa. Ai että, oli hyvää! Sen jälkeen hotellihuoneessa jonottamatta suihkuun ja oikeaan sänkyyn nukkumaan! 😄 Pientä luksusta loman loppumetreillä. Varsinkin kun ulkona satoi vettä niin kuin sen kuuluisan Esterin hanurista, ja tunturikin oli kadonnut lähes kokonaan pilveen.

Aamulla keli oli jo hiukan kirkastunut, vaikkakin raskaita pilviä roikkuu taivaan täydeltä edelleen. Välillä jostain raosta pääsee kuitenkin aurinkokin pilkahtamaan. Käytiin pikaisesti tsekkaamassa, miltä Tuikku näyttää näin kesällä. Ei se ihan yhtä dramaattinen nyt ole, kuin talvella täydessä kuurassa. Jännä oli nähdä sekin millaista kivirakkaa Levin rinteet ovat ainakin Tuikun puolella. Eipä ole talvikeleillä asiasta ollut aavistustakaan.

Kohti etelää

Karu totuus iski vasten kasvoja: loma alkaa lähestyä loppuaan ja meidän on pakko suunnata kohti etelää. Kävimme aamulla vielä Altan museossa hämmästelemässä kivikautisia kalliomaalauksia. Vähän erilaisessa museossa kuljetaan ”luontopolkua” pitkin 3 kilometrin lenkki vehreässä rinteessä, jossa siellä täällä pilkottaa tuhansia vuosia sitten koristeltuja kallioita. Olihan siellä toki sisälläkin näyttelytiloja.

Museokierroksen jälkeen suunnattiin auton nokka kohti Suomi-neidon olkapäätä. Tie kohti Kautokeinoa kulki jylhää rotkoa pitkin, ja oli yksi road tripin upeimmsta teistä maiseman puolesta.

Matkan varrella ollaan lähinnä vain geokätköilty muutaman kerran, ylitetty valtakunnan raja sateisessa kelissä ja posotettu sitten kohti Leviä. Lämpötilakin putosi matkalla 13 asteeseen, mikä tuntui jo hieman vilakalta 30 asteen heltieden jälkeen.

Harmaus ei selkeästikään ole muuksi muuttumassa, joten ensi yöksi päätimme varata katon pään päälle ja majoittua Hostel Hullu Porossa. Reittivalinta ei mennyt ihan nappiin, kun lähdettiin oikaisemaan(?) Puljun erämaan läpi. Tie vaikuttaa siltä, kuin asfaltti olisi vedetty suoraan suon päälle ilman pohjatöitä, mutta eiköhän tätäkin kautta perille päästä, vaikka on tässä aika monta kymmentä kilometriä jäätävää rynkytystä.

Geoilua ja hukattuja vieheitä

Kyllä vaan sitä autossakin pystyy nukkumaan varsin sikeästi, vaikka nukkuma-asento ei ole paras mahdollinen ja sadekeli sai sisäilman kosteaksi kuin sademetsässä. Uusi päivä valkeni pilvisenä, mutta kun aamun aloittaa munakkaalla ja pavuilla, siitä tulee väistämättä ihan hyvä.

Suunnitelmana oli siirtyä parin sadan kilometrin matka Altaan geokätköillen ja kalastellen. Ekasta paikasta nousi pari pientä ja niljakasta kalaa, jotka päästettiin takaisin veteen kasvamaan kokoa, ja muissa paikossa sitten lähinnä hukattiin viheitä, jotka tarttuivat pohjaan tai kasvillisuuteen. Geokätköily tarjosi sentään monta kiinnostavaa paikkaa, jotka olisi taatusti muuten missattu.

Kun pikku nälkä alkoi kutitella suolen mutkassa, oli tavoitteeksi asetettu, että syömme tänään tuoretta, itse pyydettyä kalaa ja perunamuusia, mutta isomman nälkäkiukun välttämiseksi päädyimme lopulta pistämään hernesopat tulille.

Vatsa täynnä on hyvä jatkaa matkaa ja taivuimmekin melkoisiin urheilusuorituksiin geokätköillessä. Ja siinä missä Norjan puolella oli enimmäkseen bongattu tiellä vain lampaita, alkoi Altaa lähestyttäessä näkyä taas enemmän poroja. Kuten Suomessa porot kulki isännän elkein tiellä, tekee lampaat näemmä saman Norjan Lapissa. Jos pikku karitsaisella tulee nälkä keskellä tietä, niin autot ehtivät kyllä odotella, kun lapsukainen käy emon maitobaarissa tukkien kokonaan toisen kaistan..

Vähän ennen Altaa jäimme vielä ison sillan kupeeseen kalastelemaan muiden suomalaisten kanssa. Kalat hyppelivät silmiemme alla suorastaan röyhkeästi, mutta merikasvillisuutta lukuun ottamatta mitään ei tarttunut koukkuun. Saaliin puuttumisen aiheuttamaa mielipahaa lievensi iloinen yllätys, kun  bongasimme pyöriäisiä polskimassa edessämme. Olipa hienoa!

Illan suussa saavuimme vihdoin Altaan ja pystytimme leirin jälleen joen rantaan paikalliselle leirintäalueelle. Koska edellisenä iltana ukkonen sotki suunnitelmat, korkattiin skumpat vasta Altassa ja juhlistettiin joen varressa tuoretta kihlausta. Sadetta rupesi taas ripisimään, mutta kelpaahan auringonlaskua ihastella myös teltan absidin suojista.

Sinisiä vesiä, sormuksia ja ukkosia

Keskiviikkona oli aika pakata leiri Tromssan leirintäalueelta. Iloinen yllätys oli, että pari päivää hukassa olleet aurinkolasit löytyivät samassa yhteydessä – teltan pohjalta makuupussien, makuualustojen ja muiden vermeiden alta. Guccit olivat hieman nuhruiset, mutta täysin ehjät, joten lasit päähän ja menoksi!

Helteiseesä kelissä kruisailimme autolautalle ja siitä yli jorpakon toiselle puolelle Svensbyhyn. Päämääränä oli neljän kilometrin pikku patikointi Blåvatnetiin. Hellettä oli taas ihan liikaa (~ +30°C), maasto hieman hankalaa ja kilometritolkulla jatkunut kivikkoinen erämaa sai jo melkein uskon loppumaan, mutta Blåvatnet oli kyllä jälleen kerran kaiken vaivan arvoinen. Upea sininen järvi ja taustalla siintävät jäätikköiset vuoret. Siinä ”sinisen laguunin” rannalla pujotimme myös sormukset sormiimme. ❤

Kihlajaispäivällinen jäi suunniteltua lyhyemmäksi, kun vuorten takaa tupsahti tymäkkä ukkosrintama. Kamat kasaan ja turbovaihteella kohti parkkipaikkaa. Erämaa ilman minkäänlaista suojapaikkaa ei todellakaan houkuteluut jäämään ukkosta pitelemään. Paluumatkalla keli kuitenkin kirkastui sen verran, että puurajan tienoilla pysähdyttiin viimeistelmään eväshetkemme ja parkkipaikan kupeessa keitettiin vielä kihlajaiskahvit.

Kovin pitkälle ei päästy vielä autolla etenemään, kun jouduimme ukkosrintamaan ja olihan kyllä myräkkä! Välillä tuli vettä niin paljon, että tietä näkyi ehkä metrin eteen päin, tai sitten ei sitäkään. Siitä selvittiin jotenkin ja heilautettiin taas lautalla meren yli Olderdaleniin. Keli jatkui sateisena, joskaan ei enää niin äärimmäisenä mitä aiemmin, mutta teltan pystytys ei säästä johtuen ollut vaihtoehto. Koska mitään muutakaan sopivaa majoitusta ei myöhään illalla enää löytynyt, nukutaan kihlajaisyö autossa E6-tien varrella levähdyspaikalla, jossa on kourallinen muitakin leirityjiä. Ei aivan sitä mitä suunniteltiin, mutta kokemus tämäkin.

Stromsø… eiku Tromsø

Tromssa oli siinä määrin kiva paikka, että jäimme sinne pariksi yöksi. Keli jatkui helteisenä, joten päätimme tiistaiaamuna lähteä biitsille. Ei muuta kuin auto alle ja Tromssan upeaa siltaa pitkin Tromssan saarelle (leirintäalue oli mantereen puolella Tromsdalenissa). Puistoalue ja ranta olivat todella mukavia ja väkeä oli paljon, mutta juurikaan kukaan ei ollut uimassa. Syykin selvisi, kun kirmasimme veteen, joka oli jäätävän kylmää. Mutta hullut suomalaist ui vedessä kuin vedessä, ja olihan se ainakin vilvoittavaa. Uinnin jälkeen pyörittiin saarella katselemassa ja paluumatkalla eksyttiin sen verran, että lopulta päädyimme ajamaan tunneliin 100 m meren pinnan alapuolelle. Kokemus sekin ja mantereen puolelle kuitenkin päästiin.

Illemmalla lähdimme leiristä vielä kävellen liikenteeseen. Ensin pysähdyttiin ihastelemaan Jäämeren katedraalia ja sitten kiidettiin gondolihissillä ylös Fløyan rinteelle n. 400 metrin korkeuteen ihastelemaan Tromssaa ylhäältä käsin. Päätettiin myös yhtäkkiä käydä lokkaamassa geokätkö, mikä tarkoittikin hikistä kiipeämistä tunturia vielä reilusti ylöspäin. Mutta näköala oli jälleen kerran vaivan arvoinen. Palkinnoksi hikoiluista nautittiin sitten huurteiset Isbjørn-oluet. Ai että oli hyvää, mutta vatsahan siitä mukavasti menee sekaisin, joten takaisin leirintäalueelle tultiin ripeästi oikopolkuja. Myöhemmin bongasimme saman oluen gluteenittomana. Täytyy pistää ostoslistalle.

Geoillen Norjaan

Alkuperäinen suunnitelma tälle päivälle oli lähteä kävelemään kolmen valtakunnan rajalle, mutta alueelle luvatut ukkoset saivat meidät muuttamaan suunnitelmaa. Eikä jalatkaan olleet ihan parhaassa vireessä eilisen Saana-jolkottelun jälkeen.. Niinpä päätimme lähteä hivuttautumaan autolla kohti Norjaa ja geokätköillä molemmin puolin rajaa. Puurajan yläpuolelle päädyttiin kätköillessäkin, eikä reittikään ollut aina helppokulkuisin, joten hikeä puski pintaan, mutta kätköjä tuli kuitenkin lokattua.

Valtakunnan rajan jälkeen pysähdyttiin ihastelemaan  Rovijoen putousta. Tätä nähtävyyttä ei ole edes merkitty mitenkään, se vain täytyy tietää! Upea vesiputous, joka sai ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi.

Maisemat Norjassa on muutenkin kyllä mahtavia, jylhiin vuoriin yhdistyy vihreys ja vehreys, ja väleistä pilkottaa Jäämeri. Olin kotona helteen kourissa kärvistellessäni aika varma, että Jäämeren äärellä sitten ainakin on mukavan viileää. Ja katin kontit, hikeä pukkasi pntaan, kun hetkeksi pistäydyttiin ulos auton ilmastoinnin vaikutuspiiristä. Lämmintä näytti olevan siinä kolmenkympin hujakoilla. Mihinkähän tästä lämpötilasta voisi oikein reklamoida?!

Alkuillasta saavuttiin Tromssaan ja tehtiin leiri Tromsø Campingiin. Tämä leirintäalue on jotain ihan muuta, mitä ensimmäisen yön majoitus Kalajoella. Kaikki on siistiä ja modernia, ja teltalle löytyi mitä ihanin paikka puron varresta. Teltan ovesta voi ihastella solisevaa vettä. Puron vesi taitaa virrata vuorten jäätiköiltä, kun on niin vilakkaa. Viileyden sai koke myös Jontun kengät ja sukat, kun matka vastarannan geokätkölle keskeytyi pikku puljaukseen.