Ihmeellisiä kasveja, kalderassa kypsytettyä ruokaa ja nuorentavia lähteitä

Taannoisesta Azorien matkasta on jo rapsakka pari kuukautta aikaa, mutta vielä ehtii muistella reissussa koettua ja nähtyä… Lomaviikon toisena autoilupäivänä suunnattin heti aamulla kipin kapin vuokra-Fiestalle, otettiin sakkolappu ikkunasta ja maksettiin se pois – hotellilta saatujen ohjeiden sekä liikennemerkkien merkityksen tulkinta ilmaisparkin sijainnista ei näköjään ihan mennyt kohdalleen – ja kaasuteltiin sitten kohti itää ja uusia seikkailuja.

Ajeltiin taas halki satumaisten maisemien kohti saaren sisäosia. Aurinkoinen keli muuttui pilvisemmäksi, kun lähestyimme kohteena ollutta Furnasia. Kosteassa ja suhruisessa säässä parkkeerattiin Fiesta pienen ja vähän rähjäisen oloisessa kylässä kadun varteen ja hiippailtiin Parque Terra Nostraan. Upea, rehevä puutarha oli täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä kasveja. Siellä oli kuumia lähteitä ja suuri allas täynnä kellanruskeaa höyryävää vettä. Aluetta halkoi pieni joki, jossa uiskenteli niin sorsia kuin isoja punaisia karppejakin. Jostain puskasta pelmahti esiin pikkiriikkinen kukko, joka isännän elkein hätisteli kanojaan kuriin ja nuhteeseen äänekkäillä kiekaisuilla. Puutarhassa oli oma alueensa niin ruusuille kuin palmuillekin. Neidonhiuspuukujalla oli vähän syksyisempää tunnelmaa, kun lehdet olivat varisseet maahan, mutta muuten vehreys ja rehevyys oli uskomatonta joulun aikaankin, ja jonkun verran näkösällä oli myös kukkivia kukkia. Voi vain kuvitella, miltä paikka näyttää kesällä. Kierroksen loppupuolella on myös paikka jossa kasvit muodostavat erilaisia eläinhahmoja. Jännittävää!

Tunteja myöhemmin, kun olimme kiertäneet koko puutarhan läpi, poistuimme välillä alueelta mielessämme paikallinen erikoisuus: kalderan tuliperäisessä maassa kypsytetty ruoka. Tarkoitus oli mennä puutarhan vieressä olevaan hotelliin syömään, mutta paikka vaikutti aivan liian fiiniltä meidän hiukan reissussa rähjääntyneille olemuksillemme, joten kipitimme hotellin läpi kadulle katsomaan, mitä muuta kylässä on tarjolla. Matkalla bongasimme muutakin mielenkiintoista nähtävää, mutta nälkä ajoi meitä reippaasti eteen päin ruokapaikan toivossa. Onneksi ei tarvinnut montaa sataa metriä saapastella, kun löytyi jo kunnollinen ravintola, joka tarjoili juuri sitä ruokaa, mitä olimme etsimässä. Ja olihan melkoinen annos! Tarjoiluvadilla oli broileria, nautaa, possua, makkaraa, isoja kaalin könkäreitä, juureksia.. ja kaikki osimoilleen saman väristä rusehtavaa massaa. Setti ei ulkomuodolla eikä värikkyydellä koreillut, mutta kaikki oli suussasulavan mureaa ja kaksi tyhjää vatsaa tuli todellakin täyteen.

Ruokaa oli tarkoitus sulatella hetki kaupungin kaduilla käyskentelemällä, mutta ravintolasta tullessamme meitä oli vastassa sen verran rankka sade, että painelimme suoraan takaisin Parque Terra Nostraan. Ja kun siinä kelissä joka tapauksessa kastuu, oli hyvä hetki vaihtaa uikkarit päälle ja pulahtaa kuumiin altaisiin. Voi autuus! Vaikka veden väri ei välttämättä hivele silmää, se oli taivaallisen tuntuista raikkaassa sadekelissä. Henkisesti olimme varautuneet tiukkaan rikin katkuun, mutta vedessä taisi tuoksua ennemminkin rauta. Isossa altaassa aikamme lutrattuamme siirryimme kasvillisuuden suojassa oleviin pienempiin jacuzzeihin – samaa kuumien lähteiden vettä niissäkin oli, mutta väri oli aika paljonkin kirkkaampi. Lähteillä pitäisi kai olla nuorentava ja parantava vaikutus. Tiedä siitä sitten, mutta ainakin olo oli äärimmäisen rentoutunut, kun könysimme altaista ylös ja laittauduimme kohti paluumatkaa.

Poikkesimme vielä Furnasjärven rannalla ihailemassa mystistä maisemaa ja autiota kirkkoa. Kun kalderasta lähestyttiin taas meren rantaa, alettiin tulla pilven sisästä ilta-aurinkoon ja mutkaisella tiellä oli välillä ihan pakko pysähtyä kuvaamaan niin maisemaa kuin lisää autiota rakennuksia. Saarella on kyllä paljonkin myös ehjiä, asuttuja ja kauniita rakennuksia, mutta jotenkin tuo ränsistyneisyys vain vetää puoleensa..

Auton vuokra-aika olisi jatkunut vielä seuraavaan aamuun, mutta katsoimme parhaaksi viedä sen jo vuokraamon parkkiin, ettei tarvisi enää toista kertaa maksella sakkoja. Illan päätteksi ehdittiin sitten vielä käyskentelemään Ponta Delgadan viehättäville kujille.

Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan..

Niin kaunis kaupunki kuin Ponta Delgada onkin, São Miguelin saari on kuitenkin upeimmillaan kaupungin ulkopuolella, missä maisemat ja vehreys ovat henkeäsalpaavia. Niinpä Tapanipäivän valjetessa kiirehdimme hyvät arvostelut saaneeseen autovuokraamoon, Ilha Verdeen, ja saimme 150 eurolla (omavastuu 0 euroa!) oivan Ford Fiestan käyttöömme pariksi päiväksi. Autoilun haaste on nimenomaan kruisailu kaupungin kapeilla yksisuuntaisilla kujilla, joissa paikalliset ajavat kuin hullut. Eikä helppoa ollut myöskään taskuparkkeeraus, joka saarelaisilta sujuu epäröimättä ja täydellisen sulavasti pieninpiinkin rakoihin. Sen sijaan tällainen porilainen kuski, joka taskuparkkeerausta harvoin tekee ja vielä harvemmin onnistuu siinä, oli hieman helisemässä. Mutta kun kaupungin sokkelot jäivät taakse ja Fiesta kiisi hyväkuntoisia teitä kohti saaren länsikärkeä, oli ajamisen nautinto parhaimmillaan. Tylsiä suoria etappeja ei juurikaan löytynyt, vaan tiet olivat mutkaisia ja jyrkät ylä- ja alamäet vaihtelivat vuoron perään. Teitä reunustivat suuret puut ja vehreät mäkiset laidunmaat, joilla käyskenteli suuria lehmälaumoja. Aina välillä eteen avautui näkymä ”äärettömälle” Atlantille, jossa on vain pelkkää merta kauas horisonttiin asti.

Välillä tie kipusi korkealle vuorenrinteelle, mutta pelätä ei tarvinnut, koska missään vaiheessa ei ajeltu jyrkänteen reunalla. Muuta liikennettä ei ollut paljoakaan ja lujempaa ajelevat paikalliset sai päästettyä helposti ohi. Saarella, jossa joulupyhinäkin lämpötila oli 18-19 °C, ei paljon routavaurioista ole riesaa, joten teiden asfaltti oli enimmäkseen erinomaisessa kunnossa. Lisäksi tieopasteet olivat selkeät ja siellä täällä oli viitoituksia tauko- ja näköalapaikoille. Taukopaikoilla olisi oivat puitteet kunnon grillailuunkin, mutta meilläpä ei valitettavasti sattunut olemaan makkaroita mukana.

Kruisailu mutkaisilla teillä vei meidät aivan saaren läntiseen kärkeen Mosteirosin kylään, jossa pysähdyimme ihastelemaan laavakivirantaa ja vähän kahlailemaankin valtameren rantavesissä. Vesi oli sen verran lämmintä, että uimaankin olisi varmasti tarjentunut, mutta jätimme polskimiset sitten kuitenkin väliin, kun suihkuun ei ollut pääsyä (joku huoltorakennus rannalla oli, jossa ehkä on kesäsesonkina käytettävissä suihkut ja vessat??) ja toisaalta myös rantakivikon takana hurjana vellova aallokko oli hieman pelottava ja isoimmat aallot tulivat pärskahtäen kivikkojen yli. Käyskentelimme rantavisiitin jälkeen vielä muutaman minuutin lähinnä kirkosta ja kioskista muodostuvassa kylän keskustassa ja jatkoimme sitten matkaa pohjoisrannikkoa pitkin, kun Mosteirosin ravintolatarjonta oli lievästi sanottuna suppea nälkäisten matkalaisten tarpeisiin.

Capelasin kylästä löytyi viimein ravintola, joka oli aika isokin ja palveli parhaillaan muitakin asiakkaita, joten taustalla väijynyt nälkäkiukku vältettiin täpärästi. Vähän matkan päästä löytyi myös isohko Continente-marketti, josta kävimme hakemassa matkaeväitä ja tuliaisia. Samalla hämmästeltiin portugalilaisten kansallisruokaa eli kuivattua turskaa, jota oli koukuista roikkumassa ja pöydillä pinoissa. Jontun nenään turskatiskistä leijaileva sulotuoksu oli kuulemma turhan tiukka eikä vissiin sitten kovin houkutteleva.

Matkan jatkuttua tiellä tuli kunnon ruuhka, kun vastaan löntysteli satapäinen lehmälauma. Tämä on ilmeisesti tavanomainen näky São Miguelin teillä, joten tilanteesta ei aiheutunut sen kummempaa hämminkiä. Sopu sijaa antaa, ja eteenpäin päästiin taas, kun karjapaimen oli hätistellyt laumaansa kulkemaan oikealle kaistalle. Se jäi sitten näkemättä, miten lehmien perässä jonottaneet autot ohittivat ruuhkan vai jäivätkö kuitenkin porukan hännille matelemaan kävelyvauhdilla.

Aurinko paistoi jo matalalla, joten pidimme kiirettä, että ehdimme ennen hämärää Sete Cidadesiin. Käytännössä kyse on kalderasta eli romahtaneen tulivuoren kraatterista, jonka pohjalla on kaksoisjärvet ja reunalla näköalapaikka järvien ja kalderan ihailuun. Maisema oli henkeäsalpaava, kun hämärän lähestyessä katselimme järviä hippusen pilvien alapuolella, tuulen pörröttäessä tukkaa (siis niillä, kellä sellainen on) ja ihon noustessa kananlihalle viilenevässä illassa. Tunnelma oli muutenkin mystinen, mutta maisemia ihailessa en ollut huomannutkaan selän takana kohavaa aavehotellin luurankoa.

Saaren epäilemättä upeimmalla näköalapaikalla on Hotel Monte Palacen ränsistyvät rauniot. 80-luvulla rakennettu luksushotelli avattiin käyttöön 1989, mutta se sulki ovensa oltuaan vain puolisentoista vuotta toiminnassa. Nyt jäljellä on vain urbaanien rauniomatkailjoiden unelmakohde; korkeilla muureilla eristetty hotellin betonirunko, jonka luonto valtaa pala palalta takaisin itselleen. Atlas Obscura -sivusto tosin tietää kertoa, että Hotel Monte Palacen raunoista olisi tehty kaupat 2017 ja hotellin pitäisi aueta uudelleen vuonna 2021. Saniaisten, sammalten ja muiden kasvien valtaamaa rakennusta katsellessa ajatus tuntuu aika utopistiselta, mutta jos Hotel Monte Palace vielä ”nousee tuhkasta kun fenixlintu”, pitänee ehkä harkita uutta reissua ja majoittautumista kyseiseen paikkaan.

Pimeän laskeuduttua kuuden maissa kruisailimme takaisin Ponta Delgadaa kohti. Koska ilta oli vielä nuori, piipahdimme shoppailemaan Decathlonin urheilukauppaan. Kävimme paikassa jo jouluaattona, mutta edullinen ja monipuolinen valikoima urheilu- ja retkeilytuotteita houkutteli meidät ostoksille vielä uudestaankin. Sen jälkeen kävimme vielä illallisella Parque Atlântico -kauppakeskuksen Donatello-ravintolassa. Siinä muodossa en ahventa ole ennen saanutkaan, mitä täällä eteeni kannettiin. On mahtanut olla melkoinen ahvena, kun siivukin oli noin iso!

Vatsat pullottaessa hyvästä ruuasta suuntasimme kohti päivän viimestä haastetta eli auton parkkeerausta yön ajaksi Ponta Delgadan kujille. Onneksi illan edetessä kadut olivat jo hiljentyneet ja Fiesta solahti ruutuun ilman isompaa akrobatiaa.

 

Rauhallista joulua Azoreilla

Mukavasti arkipäivien päälle asettuvat joulupyhät mahdollistivat karkumatkan ulkomaille vain muutaman lomapäivän uhraamalla, joten jouluaaton aattona suhautettiin Jontun kanssa Lissabonin kautta Azoreille lomailemaan. Matka oli pitkä ja raskas, ja kun lopulta pääsimme São Miguelin saarelle, oli aurinko jo laskenut ja vettä tuli tuutin täydeltä. Pieni kävely sateisen Ponta Delgadan kaduilla kuitenkin osoitti, että kaupunki on jouluvaloineen varsin viehättävä ja ilma sateesta huolimatta leppoisan lämmin.

Jouluaatto valkeni kuitenkin aurinkoisena, ja houkutteli kävelemään rantabulevardille. Saari näyttää vehreältä, rakennukset ovat kauniita ja kaupungin kadut on pidetty siistinä, joten silmä lepäsi niin maisemia katsellessa kuin kesyttömän Atlantin myllerrystäkin seuratessa.

Lopulta aurinko porotteli jo niin intensiivisesti, että hikeä pukkasi pintaan ja suu kaipasi virvoittavia juomia. Mikäpä siinä istuskellessa oluttuopposen äärellä ja nauttiessa auringosta ja kauniista maisemista, kun kiire ei ollut yhtään mihinkään. Kiireisiä vaikuttivat olevan ainoastaan muurilla vilistävät pienet liskot, joista yksi piipahti suorittamaan laadun tarkistusta huurteiselle lasille.

Vaeltelu kaupungin kujilla paljasti kauniita rakennuksia, vehreitä istutuksia, kerrostalojen naapurissa laiduntavia lehmiä ja myös viehättävää rappioromantiikkaa hylättyjen talojen – ja autojen – muodossa. Kostealla saarella näyttää saniaiset valtaavan paikan kuin paikan, kun ihminen niiltä väistyy.

Rapsakan 15 kilometrin käyskentelyn jälkeen saavuimme takaisin hotellille illan jo pimennyttyä. Pienen elbailun jälkeen lähdimme hiukan fiinimmin pukeutuneena liikenteeseen aikomuksena nauttia jouluaaton kunniaksi vielä iltapalaa, mutta saimmekin kokea todellista joulurauhaa: kaikki paikat olivat kiinni eikä meidän lisäksi juuri muita liikkunut missään. Etukäteisvinkki ennen reissuunlähtöä oli valmistanut meitä siihen, että portugalilaiset viettävät joulua 25. päivä ja silloin kaikki paikat ovat kiinni, mutta näköjään kaupunki hiljeni jo aattoiltana. Ilta oli kaunis ja lämmin, joten nautimme ainutlaatuisesta tilaisuudesta kävellä aution kaupungin kujilla ihan vain kahdestaan, jouluvaloja ja rakennuksia ihastellen ja muutamista kaduille sijoitetuista kovaäänisistä kuuluvaa joulumusiikkia kuunnellen.

Myös joulupäivästä kehittyi aurinkoinen ja lämmin, joten riensimme nauttimaan siitä meren rantaan ja kaupungin hiljaisille kaduille. Oli mukava kuljeskella kiireettömästi ristiin rastiin ja lokkailla muutamia geokätköjäkin. Juuri mikään paikka ei ollut auki, mutta rannassa sentään ainakin yksi ravintola palveli joulupäivänäkin varmistaen, ettei turistienkaan tarvi kärsiä nälkää. Annos ei ulkonäöllään koreillut, mutta maku oli kohdillaan ja riittävä määrä valkosipulia varmistanee, että vampyyrit pysyvät vielä lähipäivinäkin loitolla.

Vatsa pullollaan valkosipulibroileria kipsuttelimme meren rantaan istumaan ja siemailemaan viiniä. Saattoipa siinä hiukan väriäkin tarttua Suomi-turistin naamaan, kun aurinko porotteli niin mukavasti. Iltaa kohden alkoi väkeäkin kerääntyä pikkuhiljaa rantaan ja kaduille kuljeskelemaan ja aallonmurtajalla jokunen baari ja ravintola avasi ovensa. Näköjään paikallinen joulu juhlitaan melko ripeästi päivällä ja illalla väki sitten jo kirmaakin viihteelle, kun meikäläiset alkaa hiipiä hotellille nukkumaan.