Konttorirotan aurinkoiset pakkaspäivät

Nyt kun eletään taas sitä vuodenaikaa, kun on – Antti Tuiskua lainaten – ”Tosi kiva lähtee töihi ku ulukona on nii pimmeetä, tosi kiva lähtee töistä ku ulukona on nii pimmeetä”, ei mikään lämmitä ikkunattomassa toimistossa uurastavan konttorirotan mieltä niin kuin viikonloppuna paistava aurinko.

Aina ei tarvi lähteä merta edemmäs retkeilemään, joten lauantaina 24.11. kun Jonttu paineli reippaana metsätöihin, minä kirmasin luonnon helmaan nauttimaan ensimmäisestä talvisemmasta viikonlopusta. Lunta ei vieläkään ollut, mutta maisema verhoutui paksuun kuuraan, joka sai heinät ja puut kimmeltämään kullanhohtoisina matalalla paistavan auringon valossa.

Metsän siimekseen pakkanen ei vielä ollut yltänyt, joten siellä oli vihreämpää. Muurahaispesät seisoivat hiljaisina. Toisen kyljessä oli palokärjen jättämä reikä. Toinen oli niin valtava, että sen laki oli minun päälakeani korkeamalla. Joen varressa jäin kuuntelemaan tikan koputtelua, ja kun aikani hiljaa kuuntelin ja katselin, sain näköpiiriini puiden latvojen korkeudella touhuilevan palokärjen. Kuvaan sitä en kuitenkaan saanut ikuistettua.

 

Myös seuraavana päivänä aurinko helli konttorirottaa, ja tällä kertaa Jonttukin ehti mukaan kävelylle. Kuurainen luonto oli taas kerran niin upea, että lähes joka toisella askeleella piti pysähtyä ihastelemaan ja kuvaamaan. Viikonlopun kuvasaldo olikin lopulta rapsakka sata kuvaa. Yli puolet on karsittu pois tästä julkaisusta, mutta esille päässeet puhukoon puolestaan, kuinka kaunista onkaan maaseudulla.

Monimuotoisia metsäelämyksiä Pinkjärvellä

Pinkjärven maastoihin tutustuminen on ollut minulla jo vuosia mielessä, kun tuli joskus bongattua, että sinne on sijoiteltu isompi satsi geokötköjä. Jontunkin kanssa asiaa ehdittiin suunnitella tovi, kunnes lokakuun puolessa välissä päätettiin rykäistä sinne. Retki ei ollut varsinainen suksee, kun ensin ajettiin uusien liikennejärjestelyiden hämmentämänä oikeasta tienhaarasta ohi, ja kun lopulta päästiin oikeille nurkille, oli paikalla autoja kuin pipoa. Koska luontoelämys ei tunnu kovin houkuttelevalta, jos polulla kuljetaan väenpaljouden vuoksi suurin piirtein parijonossa, päätettiin heittää U-käännös ja tulla joskus toiste uudelleen. Jälkikäteen googlaamalla selvisi, että Pinkjärvellä järjestettiin juuri sinä päivänä koko perheen sieniretki.

Pari viikkoa myöhemmin, lauantaina 27.10., tehtiin uusi yritys. Aikataulu oli rajallinen, koska illaksi oli buukattu konserttielämys, mutta ajatuksena oli, että äkkikös me tuollainen vitosen lenkki kipaistaan ja paistetaan notskimakkarat päälle. Minulla oli jostain syystä sellainen käsitys, että Pinkjärvi on pieni suolampi, jonka ympäri kiertää n. 5 km pitkä sorakävelytie – vähän vastaanvanlainen kuin Porin metsän Katinkuru-reittikin. No, enpä olisi voinut juuri enempää väärässä olla, ja hyvä niin! Kyseessä on Natura-alue, jossa ei metsäautotien lisäksi kulkenut mitään tasaiseksi tampattua polkua. Oli juurakkoa, kiven murikkaa, syksyn lehtiä kasapäin, lahoavia puunrunkoja ja mitä muuta nyt metsässä ikinä onkaan, joten pitkävartiset vaelluskengät osoittautuivat todellakin hyväksi valinnaksi. Sitä en tosin voinut olla hämmästelemättä, että muutoin luonnontilaiseksi rauhoitetussa metsässä oli reittimerkit naulattu (!!!) eläviin puihin.

Päivä oli siihen mennessä syksyn kylmin ja taisipa jossain kohtaa muutama hiutalekin leijailla maahan. Harmaan pilvimassan rakosista alkoi yllättäen kuitenkin tuikkia aurinko, joten kyllä kelpasi metsässä hämmästellä kaatuneita puita ja sammalmättäitä ja hengitellä raitista ilmaa. Reitin varrelta tosiaan löytyy Lasten geoluontopolun kätkösarja – joka sopii kyllä ihan aikuistenkin lokkailtavaksi – ja purnukoiden etsiskely rytmitti kulkemista mukavasti.

Reittihän ei ennakkoajatusten vastaisesti tosiaankaan kulje Pinkjärven ympäri, vaan osittain umpimetsässä ja ehkä puolet matkasta järven rantojen myötäisesti. Ja kyseessä ei myöskään ole mikään pikkuinen suolampi vaan ihan kunnollinen reippaan kokoinen järvi. Myötäpäivään polkua kuljettaessa on järven rantaan tultaessa myös varsin hieno nuotiopaikka, Mustalahden laavu. Me emme siihen kuitenkaan vielä jääneet, vaan pistelimme lenkkiä eteenpäin monimuotoisesta metsämaisemasta nauttien.

Kierroksen puolen välin jälkeen on järven rannalla toinen nuotiopaikka, Vuotavan laavut. Saavuimme sopivasti toisen porukan vanavedessä, joten nuotion sytyttelyyn ei tarvinnut kuluttaa aikaa, vaan saimme heittää suoraan makkarat tulille. Notski paloi vähän kituliaasti ja vaikka kaksi vastakkain olevaa jykevää laavua tarjosikin suojaa, alkoi paikallaan ollessa äkkiä vähän viluttaa, kun taukotakkia ei sattunut mukaan lähiretkelle. Lämpötila oli vain vaivoin plussan puolella, joten ihmekös tuo, että tuntui vähän vilakalta. Lämmittävien kahvikupposten jälkeen lähdettiinkin sitten aika pikaisesti jatkamaan matkaa.

Kierroksen loppupuolellakin polku oli mukavan haastavaa liukkaine juurakoineen – ja myös huomattavasti märempää kuin alkumatkasta. Jalansijoja reippaassa kävelyvauhdissa hakiessa alkoi tauolla iskenyt vilukin väistyä ja energiaa riitti taas luonnon ihmeiden hämmästelyyn. Kaikkineen meillä meni lenkin kiertämseen kolmisen tuntia, kun lokkasimme kaikki 6 kätköä sekä bonuskätkön ja pidimme evästauon. Kiva ulkoilupaikka tämäkin oli ja mukavan lähellä kotia. Sen voisi tulla joskus kipittämään toisenkin kerran ja kiertää vaikka toiseen suuntaan, jolloin looginen taukopaikka voisi olla Mustalahden laavulla, joka vielä tällä kertaa jäi testaamatta.

 

Joutsijärven ympäri – päivä 2

Pilkkopimeä yö Kakkurin laavulla oli siihen mennessä myös alkavan syksyn kylmin. Asteita oli arviolta vain 3-4, joten kolmen vuodenajan makuupussit sekä etenkin minun itsekseen tyhjenevä makuualustani olivat jo kapasiteettinsa äärirajoilla. Kun vaatetta oli päällä runsaasti ja kostyymi vielä viimeistelty pipolla ja sormikkailla, tarkeni yön nukkua juuri ja juuri niin, ettei iskenyt päälle vielä hytinää. Keskeistä roolia selviytymisessä varmastikin näytteli Stadium Outletista ostettu makuupussin sisälakana, joka lisää merkittävästi lämpöä ja mukavuutta. Sanoisin, että erittäin hyvin sijoitettu 6 euroa.

Jontun kuorsailua ei olosuhteet häirinneet tälläkään kertaa, mutta oma uneni oli kylmyydestä ja alustan kovuudesta (makuualustalle on pakko tehdä jotain ennen seuraavaa ulkonukuntaa!!!) hieman katkonaista, mutta nukuinpa kuitenkin. Hiukan ennen aamun valkenemista havahduin siihen, että joko laavusta tai laavun ulkopuolella olevan rinkan sisältä kuului rauhallista rapistelua. Lampun valossa ei näkynyt mitään, mutta tiedustelin hetkeksi havahtuneelta Jontulta, onko kaikki ruuat varmasti pakattu hyvin, ettei hiiret tai muut pääse niihin käsiksi. -Joo joo, vastasi hän ja jatkoi uniaan. Nukahdin vielä itsekin, ja vasta auringon noustua aloimme kuoriutua makuupusseista vilpoiseen aamuun. Se pisti heti silmään, että iltapalalta penkille jäänyt Real Turmat -retkiruokapakkaus oli pudonnut – tai pudotettu – maahan ja joku metsän eläin oli käynyt pussin reunoilta popsimassa ne viimeisetkin murenat, mitä Jontulta oli sinne jäänyt.

Ihastelimme aamun kauneutta ja lammen pinnalla viipyilevää sumua, samalla kun ryhdyimme aamupalan laittoon. Nopeasti paljastui, ettei aamuyön kuulohavainto ollut väärä: joku julma villieläin oli käynyt rinkassa pupeltamassa osan suklaalevystä! Fazerin sinisestä pelastettiin se mitä pelastettavissa oli ja hiirulaisen hampaanjälkiä sisältäneet palat taiteltiin hygieniasyistä huolellisesti pois.

Aamupalan jälkeen lähdettiin matkaan hieman huolestunein mielin, koska molemmat elämää ylläpitävät asiat, vesi ja suklaa, olivat vähissä. Suklaata metsästä ei saisi, mutta Sisälmystenlahdelta reilu puolisen kilometriä sivummalle pitäisi olla kaivo, josta saisimme taas vesipullot täyteen. Pistelimme siis vauhdilla sinne, emmekä joutuneet onneksi pettymään. Kaivo oli luvatulla paikalla, siellä oli uudenkarhea ämpäri ja vesi oli todettu vuonna 2017 juomakelpoiseksi. Korkea rautapitoisuus aiheuttaa veteen värivirhettä ja tietenkin hiukan myös raudan makua, mutta melko suolaisen aamupalan aiheuttaman janon kylmä kaivovesi sammutti kyllä ongelmitta. Eihän se pulloissa kauniilta näyttänyt, mutta toimi kyllä tarkoituksessaan varsin mainiosti. Kaivolla tuli ohimennen myös vertailtua kantamustemme kokoeroa. Jontun 65 litran Haglöfs-rinkka oli ”hippusen” suurempi kuin minun selässäni ollut 33 litran Osprey, mutta lähes kristillinen tasajako meillä oli kuormien suhteen kuitenkin.. tai sitten ei.

Kun vesipullot oli täytetty, kipitimme takaisin Sisälmystenlahden autiotuvalle, moikkasimme ohimennen edellisillan ”kaljaporukan” ja lähdimme reippaasti etenemään järven kiertävää reittiä. Ilma oli todella kaunis ja aurinkoinen, joten varsinkin haastavimmissa kivikkokohdissa ja ylämäissä hiki kihosi pintaan navakasta tuulesta huolimatta. Aurinko ja tuuli onneksi kuivasivat pitkospuita ja kiviä sen verran, etteivät ne olleet enää ihan niin liukkaita, kuin edeltävänä päivänä. Pari säikäyttävää kengän luiskahdusta päivän mittaan tuli, mutta näyttäviltä kaatumisilta onneksi vältyttiin.

Joutsijärven länsipuolella ei ole niin paljon kivoja leiri- tai nuotiopaikkoja, kuin itäpuolella, niinpä pysähdyimme vain itsellemme sopivalta tuntuvaan paikkaan Turkinkankaan paikkeilla olevan niemen nokkaan väsäilemään lounasta kaasukeittimellä ja ihastelemaan järvimaisemaa. Tällä puolen järveä niskahiuksiin hiipi myös jokunen hirvikärpänenkin, mutta onneksi niitä pikku pirulaisia oli vain harvakseltaan metsäisemmissä kohdissa.

Lounaan jälkeen patikointi jatkui vehreissä maisemissa ja pian päästiin koko retken hauskimpaan etappiin: vesistöjen ylitykseen. Ensimmäinen ylitys tehtiin ketjuihin köytetyllä superkiikkerällä veneellä, joka kahden ihmisen ja raskaiden reppujen painosta ui pelottavan syvällä. Lisäksi kyytiin hyppääminen keikkuvaan venhoon ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, kun vasta siinä vaiheessa, kun olin suurin piirtein päälläni pystyssä veneen pohjalla ja jalka kiinni veneen reunan päällä, tuli mieleen, että repun kiinnitykset olisi varmaan kannattanut avata ennen kyytiin hyppäämistä. Mutta päästiinpäs vaan lopulta kyytiin ja jonkinmoiseen tasapainoon, minkä jälkeen Jonttu riuskalla otteella veteli meidät vastarannalle.

Kappaleen matkaa kuivalla maalla kuljettuamme saavuimme seuraavalle ylityspaikalle, jossa olikin hauskasti mutkitteleva silta. Tämä ylitys oli helppo! Ja vaikka ulkomuoto ehkä antoikin hiukan huteran vaikutelman, oli silta kuitenkin yllättävän tukevasti rakennettu.

Kolmannella ylityspaikalla odottamassa oli puolestaan jykevä lossi. Kun olimme saaneet sekä itsemme, että kantamukset kyytiin, ei lossi liikahtanut tuumaakaan. Kyydissä olleesta pitkästä puunrungosta päättelimme, että muillakin oli matalassa vedessä ollut samaa ongelmaa, mutta vaikka kuinka työnsimme puulla vauhtia ja kiskoimme ketjuista, istui lossi tukevasti oletettavasti kiven päällä. Ensin kyydistä poistui Jonttu ja sen jälkeen Jontun rinkka, jolloin lossi keveni sen verran, että se nousi kiven päältä. Eipä siinä sitten auttanut muu, kuin Jontun tulla kahlaamalla yli, kun minä kiskoin itseni lossin kanssa vastarannalle.

Vesistöjen ylitysten jälkeen jatkettiin vielä noin 1,4 km polkua pitkin, kunnes tultiin koko reitin tylsimmälle osuudelle, jossa kävellään parisen kilometriä hiekkatietä pitkin. Jaloissa alkoi jo tuntua parin päivän patikointi ja energiat tuntuivat olevan vähissä. Jossain kohtaa pysähdyttiin tien poskeen nauttimaan kevyt päivällinen ja kupposet kahvia, jotta saatiin vielä lisävirtaa loppumatkalle. Viimeiset 5 kilometriä meni ihan vaan pelkällä sisulla, ja helpotus oli suuri kun saavuimme tutummille luontopoluille ja lopulta Tammen tila ja jo partioajoilta tuttu patosilta tulivat näköpiiriin. Leirikeskuksen läpi ei näköjään saa enää oikaista, joten kiersimme tunnollisesti tietä pitkin viimeiset sadat metrit takaisin lähtöpisteeseen. Kun venesatamassa vielä räpsittiin viimeisiä kuvia ja nautiskeltiin tölkillinen colaa, oli aika voittajafiilis ja samaan aikaan aivan kaikkensa antanut olo. 

Kännykän mukaan lauantaina kävelymatkaa tuli 16,7 km ja sunnuntaina 16,1 km, joten ennakkotietojen mukainen 27 kilometriä ylittyi noin vitosella, kun yöpaikkaa ja kaivoa hakiessa tuli hiukan edestakaisin kävelyä ja reitiltä poikkeamista. Helposti Joutsijärven kiertoon voisi käyttää kolmannenkin päivän, jolloin jäisi enemmän aikaa tutkia luontoa ja ihastella maisemia, ja vaikka myös kalastella. Kaiken kaikkiaan Joutsijärven kierros on kuitenkin kiva patikointireitti, joka tarjoaa sopivasti haastavaa maastoakin, ja sijaitsee lyhyen matkan päässä kotoa.

Joutsijärven ympäri – päivä 1

Olen jo vuosikausia ellen peräti vuosikymmeniä (tai vuosisatoja…) haaveillut Joutsijärven kiertämisestä. Pikku partiolaisena Tammen tilalla Joutsijärven rannalla tuli aikoinaan leireiltyä paljonkin, mutta järven kiertäminen oli jostain syystä jäänyt vain pitkäaikaiseksi haaveeksi. Lapin roadtripin innostamana aloimme suunnitella, että käymme kipaisemassa kyseisen lenkin vielä syksyn aikana, jos vain kivaa keliä riittää. Nuku yö ulkona -viikonloppu sitten antoi lopullisen sysäyksen pistää toimeksi ja siinä vaiheessa vielä sääennustekin lupasi pelkkää aurinkoa seuraavalle viikonlopulle.

15.9.2018 lauantaiaamu kuitenkin valkeni sateisena, mutta onneksi edellisenä iltana ja yönä pienen känkkäränkän kera suoritettu pakkaaminen tehtiin sitä silmällä pitäen, että keli saattaakin olla ”hieman” kostea. Viime hetkillä ajettiin vielä XXL:n kautta hakemaan minun selkääni tulevan Osprey-repun päälle sadesuoja. Jontun rinkassa sellainen jo olikin ja kaikki sisältö oli joka tapauksessa kääräisty muovipusseihin, ettei vaan jouduta yötä kärvistelemään märissä vermeissä.

Vielä automatkalla vettä tuli tuutin täydeltä, mutta Joutsijärvellä pisarointi harveni ja keli oli hetkittäin oikeinkin mukava – ja ainakin raikas. Auto jätettiin Tammen venesataman viereen parkkiin ja ei muuta kuin kantamukset selkään ja menoksi.

Lähdimme kiertämään järveä vastapäivään mm. sillä ajatuksella, että ekalle päivälle saataisiin hippusen pitempi etappi ja toiselle päivälle vähän lyhyempi, jos jäätäisiin yöksi järven vastapuolella olevalle Sisälmystenlahden autiotuvalle. Reitti alkoi melko helppokulkuisessa maastossa ja luonto oli vihreää ja vehreää. Polku oli kuitenkin mukavan vaihtelevaa, kun välillä mentiin pitkospuilla, sitten yliteltiin pieniä siltoja ja jossain kohtaa tuli ylä- ja alamäkeä ja välillä polulla oli vähän juurakkoja tai kiviä. Alkumatkasta pysähdeltiin aika tiuhaan muokkaamaan repun ja rinkan säätöjä, kunnes sopiva kantoasento löytyi.

Meillä oli netistä printattu retkeilykartta mukana, josta oli kiva seurailla matkan etenemistä. Reitti on silti niin hyvin merkitty, että eksyminen vaatii jo taitoa, etenkin kun metsässä polku ei haaraudu mihinkään. Ensimmäinen harhautumisen mahdollisuus oli Silokallion leirikeskuksen paikkeilla, kun kuljettiin kappaleen matkaa tietä pitkin, eikä polun alku ottanutkaan tien poskesta heti silmiin. Oikea reitti kuitenkin löytyi ja pian ohitimme reitin ensimmäisen nuotiopaikan, Rekitaipaleenjärven. Lähistöllä tien vieressä on myös kaivo, jota ei ole merkitty karttaan. Meillä ei kuitenkaan ollut vielä alkumatkasta tarvetta täydentää vesivarastoja, vaan jatkoimme matkaa. Hetkittäin polku muuttui melko kivikkoiseksi, mutta se ainakin pitää mielen virkeänä, kun joutuu vähän katsomaan, mihin jalkansa pistää. Niissä kohdissa myös onnittelimme itseämme kenkävalinnoista, koska hyvin nilkkaa tukevat vaelluskengät olivat todellankin tarpeen.

Muutaman tunnin patikoinnin jälkeen alkoi jo vähän nälkä kutitella suolen mutkassa, joten pysähdyimme Kulhan laavulle kokkailemaan lounasta. Laavun lähistöllä oli myös kuvassa näkyvä pikku mökki,  jonka tarkoitus jäi vähän epäselväksi… Vähän turhan pikkuruinen kesämökiksi, mutta ehkä siellä on tarkoitus säilyttää ruokia suojassa villipedoilta? Tosin suurin uhka ruokavarannoille taitaa olla hiiret ja niitä ei kiviseinä hillitse, kun katon ja seinän väliin oli jätetty rakoa ihan riittävästi.

Laavulla oli ihan komeat puitteet lounastauon viettoon ja miksei yöpymiseenkin, mutta sen ajankohta ei meillä ollut vielä tässä kohtaa. Kun vetelimme nuudelia ja makrillia hyvällä ruokahalulla, alkoi aurinkokin pilkistellä raskaan pilvimassan rakoisista ja elämä hymyili leveästi. 🙂

Kun vatsat oli täynnä, kahvit nautittu ja yksi geoktäkökin lokattu, heitettiin taas kantamukset selkään ja jatkettiin matkaa. Iltaa kohden keli muuttui koko ajan kauniimmaksi ja vaikka päivän rasitukset alkoivat jo vähän painaa jaloissa, jaksoimme silti pysähtyä ihmettelemään ympäristön vehreyttä sekä majavan jättämiä hampaan jälkiä kaatamaansa puun runkoon. Sateen kastelemat pitkospuut ja kivet olivat silti edelleen petollisen liukkaita, vaikka keli oli muuten muuttunut kuivemmaksi. Kostean pitkospuun pintaan asettautuneet märät koivun lehdet olivat Jonttua ovelampia ja niin lensi mies silmänräpäyksessä ketoon rinkkoineen päivineen. Onneksi liukastumisessa ei käynyt sen pahemmin, vaikka se olikin jokseenkin holtiton ilmalento.

Kun lopulta vähän ennen kahdeksaa saavuimme Sisälmystenlahden autiotuvalle, oli tuvassa näköjään jo asukkaita. Se ei liene autiotupien hengen mukaista, että mikään porukka omii sitä yksityiskäyttöönsä, mutta nopea vilkaisu aiemmin tulleen seureen kaljavarantoihin sai meidät nopeasti sille kannalle, että emme jää edes teltalla tuvan pihapiiriin emmekä eteenkään tunge tupaan sisään, jos aiomme saada kunnon yöunet. Niinpä heitettiin vielä kerran reput selkään ja kipitettiin reippaasti 800 metriä takaisin päin Kakkurin laavulle, jossa oli hiljaista ja rauhallista. Illan hämärtyessä pistettiin leiri pystyyn – eli täytettiin makuualustat ja avattiin makuupussit 😉 – ja Jonttu sytytteli nuotiota, joka puiden kosteuden takia paloi vaivalloisesti, mutta paloi kuitenkin. Ennen pimeän laskeutumista kerittiin vielä käydä Kakkurinlammella pesemässä isommat hiet iholta pois. Sen jälkeen kelpasi istua pilkkopiemeässä illassa nuotion äärellä syömässä iltapalaa. Täydellisen hiljaisuuden rikkoivat vain lammelle laskeutuneet joutsenet, jotka kuuluvalla äänellä ilmoittivat tulostaan pitkään ja hartaasti. Nekin kyllä hiljenivät siihen mennessä, kun kömmeimme makuupussien uumeniin nukkumaan.

Nuku yö ulkona

Varsinaisena Nuku yö ulkona -tapahtumapäivänä 8.9. alkava syksy pisti parastaan ja sää oli kaunis kuin morsian. Aurinkoinen päivä kului mukavasti ulkopuuhailuissa. Kalastellakin koitettiin, mutta saalis jäi laihaksi. Onneksi Jonttu oli käynyt kaupan kalatiskin kautta, niin saatiin pistää loimulohi tulille. Lohen valmistumista odotellessa kirmasin vielä illan suussa jokeen huuhtomaan helteisen päivän jälkiä pois. Veden lämpötila oli vielä 17°C, joten alkuihmettelyn jälkeen joessa tarkeni hyvin lutrailla pitemmän aikaa. Myöhemmin pimeyden jo hiipiessä käytiin ottamassa kunnon löylyt savusaunassa.

illan suussa 

Iltapalaksi nautiskeltiin sitten pitkään liekitettyä loimulohta – ai että oli hyvää! Täydellä vatsalla kelpasi vetäytyä laavuun köllimään. Nuku yö ulkona -teemayö oli vielä edeltävää yötäkin lämpimäpi, joten jossain vaiheessa meinasi makuupussissa tulla jopa hikikin. Uni maittoi silti makeasti, vaikka makuualusta oli jälleen tyhjentynyt littanaksi. Paketin mukana tuli kyllä paikkausvermeetkin, mutta mitenkähän sen vuotavan kohdan saisi selville?

Lähiretkeilyä

Ei aina tarvi lähteä kauas, kun retkeillään. Lauantaina vietetään Suomen Ladun Nuku yö ulkona -haastetta, ja olimmekin jo hyvissä ajoin päättäneet nukkua yön laavussa Jontun kotitilalla. Koska keli oli perjantaina uskomattoman lämmin siihen nähden, että eletään jo syyskuuta, päädyttiin jo perjantain ja lauantain välisenä yönä viettämään laavulle haaste-etkoja. Ja mikäs siinä ollessa, kun nuotio loi tunnelmaa ja notskimakkara maistui hyvältä, yö oli lämmin ja maaseudulla valosaastekaan ei haittaa tähtitaivaan ihastelua. Syyskuun yössä Linnunratakin erottui taivaankannella upeasti.

En ole koskaan ennen yöpynyt laavussa, joten etukäteen se tuntui vähän jännittävältä, kun ei ole edes sitä teltan seinää erottamassa nukkujaa ympäröivästä luonnosta, mutta eipä se juuri unta haitannut. Laavussa oli mukavan lämmintä ja makuupussi+sisäpussi -yhdistelmällä oli oikein miellyttävä koisia ilman, että olisi tarvinnut pistää paksumpia vaatekertoja päälle. Ainoa miinus oli yön aikana tyhjentynyt makuualusta. Aliexpressiltä ei sittenkään saanut tilattua laatua? Ihme.. 😆

Raikkaassa ilmassa uni tuli hyvin ja taustalla soliseva joki loi rauhoittavaa tunnelmaa. Yöllä joku tuntemattomaksi jäänyt vesilintu, ehkäpä isokoskelo(?), pyrähti äänekkäästi ohi, mutta juuri muita luontoääniä ei yön pimeydessä kuulunut. Paitsi tietysti Jontun tasainen kuorsaus. Aamun valjetessa sitten aktivoituivat joutsenet ja pikkulinnut huutelemaan ja laulelemaan. Enpä muista, milloin olisin viimeksi nukkunut puoli kymmeneen, mutta niin vaan uni maittoi tänä aamuna luonnon helmassa, aamuvirkkujen tirppojen elämöinnistä huolimatta.