Konttorirotan aurinkoiset pakkaspäivät

Nyt kun eletään taas sitä vuodenaikaa, kun on - Antti Tuiskua lainaten - ”Tosi kiva lähtee töihi ku ulukona on nii pimmeetä, tosi kiva lähtee töistä ku ulukona on nii pimmeetä”, ei mikään lämmitä ikkunattomassa toimistossa uurastavan konttorirotan mieltä niin kuin viikonloppuna paistava aurinko.

Aina ei tarvi lähteä merta edemmäs retkeilemään, joten lauantaina 24.11. kun Jonttu paineli reippaana metsätöihin, minä kirmasin luonnon helmaan nauttimaan ensimmäisestä talvisemmasta viikonlopusta. Lunta ei vieläkään ollut, mutta maisema verhoutui paksuun kuuraan, joka sai heinät ja puut kimmeltämään kullanhohtoisina matalalla paistavan auringon valossa.

Metsän siimekseen pakkanen ei vielä ollut yltänyt, joten siellä oli vihreämpää. Muurahaispesät seisoivat hiljaisina. Toisen kyljessä oli palokärjen jättämä reikä. Toinen oli niin valtava, että sen laki oli minun päälakeani korkeamalla. Joen varressa jäin kuuntelemaan tikan koputtelua, ja kun aikani hiljaa kuuntelin ja katselin, sain näköpiiriini puiden latvojen korkeudella touhuilevan palokärjen. Kuvaan sitä en kuitenkaan saanut ikuistettua.

Myös seuraavana päivänä aurinko helli konttorirottaa, ja tällä kertaa Jonttukin ehti mukaan kävelylle. Kuurainen luonto oli taas kerran niin upea, että lähes joka toisella askeleella piti pysähtyä ihastelemaan ja kuvaamaan. Viikonlopun kuvasaldo olikin lopulta rapsakka sata kuvaa. Yli puolet on karsittu pois tästä julkaisusta, mutta esille päässeet puhukoon puolestaan, kuinka kaunista onkaan maaseudulla.