Svartisen – patikointi jäätikölle ja takaisin

Sunnuntaina 28.7.2019 herättiin Mo i Ranan leirintäalueella aamuvarhaisella, kun tunnelma teltassa alkoi taas käydä hikiseksi. Aikainen ylösnousu sopi meille, koska aamupalan, tiskaamisen ja leirin pakkaamisen jälkeen suuntana oli yksi kesälomareissun pääkohteista: Svartisenin jäätikkö. Leirintäalueelta oli noin 30 km ajelu läpi jylhien metsämaisemien Svartiskioskenille, josta varsinainen seikkailu alkaisi.

Svartiskiosken on kioskikahvila Svartisvatnetin rannalla ja sieltä pääsee venekyydillä järven toiselle laidalle, josta patikointireitti jäätikölle alkaa. Ajoimme auton parkkiin juuri silloin, kun ensimmäinen venekyyti oli lähdössä, mutta päätimme olla hötkyilemättä liikaa ja huikkasimme asiaa tiedusteelle naiselle, ettemme tule vielä siihen kyytiin. Haimme kioskista laivaliput, pakkasimme reppuihin päiväretkelle sopivan varustuksen sekä runsaasti juotavaa, ja istahdimme rantaan ihailemaan erikoisen väristä järveä. Ennakkotietojen mukaan matka vastarannan  jäätikölle olisi n. 3 km, joten laskeskeltiin, että patikointiin menisi tunnin verran suuntaansa ja jäätikön äärellä voitaisiin sitten pitää ruokatauko.

Venematkan alkaessa klo 11 ilma ei ollut vielä ehtinyt helteiseksi ja järven kylmä vesi teki tuntumasta vielä vilpoisemman. Maihin nousemisen jälkeen oli kuitenkin heti selvää, että päivästä tulisi taas kuuma.

Patikointi alkoi karuissa, mutta kauniissa maisemissa kuohuvan vesiputouksen viertä pitkin. Reitti oli ihan helppokulkuista, mutta tietenkin ylämäkeä koko ajan, joten hiki tuli pintaan nopeasti. Korkeavartiset vaelluskengät olivat maastoon ihan hyvä valinta, vaikka olisi siellä voinut lenkkareillakin pärjätä. Valokuvaustaukoja oli tietysti pakko pitää tämän tästä, ja samalla sai antaa vähän sykkeen ja hengityksen tasaantua.

Putoksen yläpäässä pääsimme hämmästelemään, kuinka vesi tulee suurella pauhulla vuoren sisästä. Tässä kohtaa ranta oli niin matala, että pääsi myös helposti koittamaan, kuinka jäätävän kylmää putouksen vesi on. Sitä oli myös mukava pirskotella kasvoille ja niskaan viilentämään nousussa kuumennutta olotilaa.

Putouksen jälkeen matka jatkui hiukan tasaisempana, kun reittiä jatkettiin kohti Austerdalsvatnetia kivisessä maastossa, josta tuli mieleen lähinnä kuumaisema. Siellä täällä kivenkoloissa oli kyllä lammikoita ja pari isompaakin lampea, ja paikoitellen karussa maastossa kasvoi myös sinnikkäästi kukkivia kasvejakin.

Austerdalsvatnetin lähestyessä tuuli pääsi puhaltamaan patikointireitille niin navakasti, että hatuista sai pitää kiinni. Lämpötila oli kohonnut jo varmasti 30°C tienoille, joten viileä tuuli tuntui virkistävältä. Järven rannalla on pieni koju, jonka suojissa jäätikköä pääsee ihastelemaan etäämmältä. Tarkoitus ilmeisesti olisi ollut tosiaan kävellä vain tähän asti ja tyytyä näkemään jäätikkö n. 500 metrin päästä, mutta me emme olleet aivan tiedostaneet tätä seikkaa… Vähän matkan päässä olevasta varoituskyltistäkin otettiin kyllä kuvia, mutta eipä tullut luettua sitä tekstiä. Jatkoimme siis matkaa maisemapaikalta jäätikköä kohti muiden reippaiden retkeilijöiden vanavedessä. Ihmettelimme kyllä, kun reittimerkkejä ei enää näkynyt missään ja liuskeinen kivikko muuttui haastavaksi kulkea. Joku rivakampi patikoitsija lompsi lähes suoraa reittiä muutamassa minuutissa jäätikön reunaan, mutta meillä ei tainnut puoli tuntia riittää viimeiseen muutamaan sataan metriin, kun persjalkaisina jouduimme haeskelemaan sopivaa reittiä, jossa pudotus tai nousu kielekkeiden reunoilla ei ole toista metriä. Ja mitään turhia riskejä ei haluttu ottaa.

Vaikka jäätikkö oli loppumatkan koko ajan ihan silmien edessä, meinasi jo usko loppua, kun loputtomasta kapuamisesta huolimatta tuntui, ettemme saavuta sitä yhtään. Lopulta uurastus kuitenkin palkittiin ja pääsimme koskemaan Svartisenin lohkareita ja metrien korkeudelle kohoavaa jäistä seinämää. Vaikka jälkeenpäin tajusimme, että olimme paljon lähempänä jäätikköä kuin turvallisuuden kannalta olisi suotavaa, olimme kuitenkin varovaisia ja katsoimme, ettei näkyvissä ole railoja tai murtumakohtia, ja jäätikön päälle kiipeäminen saati sen alla olevaan jääluolaan kömpiminen ei todellakaan käynyt mielessäkään. Fantapurkki sen sijaan pistettiin sulamisveden muodostamaan puroon viilenemään, eikä sen siinä montaa minuuttia tarvinnutkaan olla, kun juoma oli jo jäähtynyt ihanan kylmäksi.

Ylempänä rinteessä jäätiköstä irtosi iso lohkare jäätä pitäen valtavan jysähdyksen. Meiltä jäi tämä näkemättä, koska olimme kallionkielekkeen takana piilossa, mutta alempana ollut retkeilijä oli nähnyt tilanteen ja tuli kertomaan meillekin siitä. Siirryimme sitten vielä sivummalle ja korkeammalle vuoren rinteeseen pitämään evästaukoa, jotta olimme turvallisella etäisyydellä, vaikka jäätiköstä irtoaisi lisääkin lohkareita.

Tarpeeseen tulleen lounastauon jälkeen lähdettiin sitten paluumatkalle. Viidensadan metrin matka jäätiköltä näköalapaikalle ei sujunut takaisin päinkään yhtään se helpommin kuin tullessakaan, mutta maisemat olivat henkeäsalpaavan upeat ja tiedossa oli, että reitti kuitenkin muuttuu koko ajan helpompikulkuiseksi, kun pääsemme merkitylle reitille ja siitä kohti venelaituria.

Pääsimme patikoinnin päätteeksi  kätevästi suoraan veneen kyytiin ilman ylimääräisiä odotteluita, kun se lähti puoli neljän jälkeen paluumatkalle. Olo oli hikinen ja kaikkensa antanut, mutta mieli hyvä hienon elämyksen jälkeen, kun rojahdimme paattiin istumaan. Parkkipaikalla totesimme, että lämpötila oli kivunnut 32 asteeseen, joten ei ihme, että olo oli hieman uuvahtanut. Parin tunnin pikku kipittelyksi luultu patikointi oli vienyt yli neljä tuntia  auringon porottaessa koko ajan pilvettömältä taivaalta. Autossa alkoi myös valjeta, että olkapääni olivat palaneet iloisen punaisiksi. Aurinkorasva oli toki kulkenut repussa mukana koko matkan ajan, mutta en ollut pistänyt sitä iholleni, koska.. a) Jonttukin pärjäsi palamatta ilman aurinkorasvaa, joten miksen minäkin, ja b) ajattelin, että aurinko paistaa menomatkalla tunnin takaa päin ja takaisin tullessa tunnin edestä päin, joten rasvaa ei tarvita, vaan saan aurinkoa tasaisesti molemmin puolin. Harmi, että logiikka kurahti siinä kohtaa, kun kävelyyn menikin tuplaten suunniteltua enemmän ja aurinko ehti kiertää paluumatkallekin paistamaan selkäpuolelle. Noh, ehkä taas seuraavilla aurinkoisilla retkillä jätän järkeilyt vähän vähemmälle ja vedän aurinkovoidetta vaan reilusti pintaan.

Vaikka huikean patikoinnin jälkeen oltiinkin vähän uuvahtaneita, emme aikoneet jäädä Mo i Ranaan enää toiseksi yöksi. Kiertelimme autolla keskustassa tovin ja totesimme, että sunnuntaina on näköjään kaikki paikat kiinni. Sitten käännettiin nokka kohti 100 km päässä olevaa Øresvikiä, tähtäimessä vuonon rannalla sijaitseva leirintäalue Polarcamp. Ennen puolimatkaa pysähdyttiin vielä huikeat näköalat tarjoavalla levähdyspaikalla Utskarpenissa. Väkeä oli valtavasti, mutta tilaa siistillä levähdyspaikalla oli silti hyvin kaikille, eikä moderniin vessarakennukseenkaan tarvinnut jonottaa. Kyseessä oli siis kunnon vesivessa, eikä todellakaan mikään kämänen huussi. Jälleen kerran täytyi ylistää norjalaisten taukopaikkojen korkeaa tasoa ja hyvää ylläpitoa.
Levähdyspaikalla olisi päässyt myös pulahtamaan mereen tai kalastelemaan rantakivikolta, mutta päätimme jättää ne aktiviteetit väliin ja jatkaa matkaa, koska olo kaipasi kaihoisasti jo suihkua ja lepoasentoa teltassa.

Kun illansuussa saavuimme Polarcampiin, heitettiin leiri äkkiä pystyyn ja sitten suihkuun raikastumaan päivän rasitusten jälkeen – sekä kauhistelemaan peilistä kirkkaanpunaisina helottavia olkapäitä. Ruokaa ei jaksettu enää ruveta laittamaan itse, joten otimme suorimman reitin leirintäalueen ravintolaan grilliruuan ja virvoittavien juomien ääreen. Makkaraperunat ei ehkä ikinä ole maistuneet niin herkullisilta! Vatsat täysinä lyllerrettiin vielä iltakävelylle vuonon rantaan ihailemaan auringonlaskua ja upeita maisemia, kunnes Nukku-Matti vei voiton ja vetäydyimme telttaan kuorsailemaan.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *