Sunnuntain jäätikköseikkailusta toipuminen vaati kunnon latautumista, ja yritys oli ainakin hyvä. Vähän turhan varhain seuraavana aamuna kuitenkin taas kuumuus hiipi telttaan ja herätti reissaajat. Ei muuta kuin ylös, ulos ja aamupalan tekoon, jotta matka voi jatkua!
Kun leiri oli pistetty pakettiin, astiat tiskattu ja vesivarastot täytetty, päätettiin vielä pikaisesti käydä tsekkaamassa leirintäalueen vieressä oleva näköalapaikka, jota Polarcampin respa meille edellisenä iltana suositteli. Muutama sata metriä pientä polkua ylöspäin ja kieltämättä päästiin jälleen kauniiden maisemien äärelle. Vaikka matka ei ollut järin pitkä, niin hikihän siinä meinasi taas tulla, kun aurinko viritteli aamupäivän edetessä porotustaan yhä lämpimämmäksi. Vuonomaisemaa ihaillessa bongattiin myös Jetvikiin menevä lautta. Vastaavalla kyydillä mekin kohta mentäisiin.
Kilboghavnin lauttasatamaan oli Polarcampista muutama kilometri matkaa, joten siinäpä ei nokka kauan tuhissut, kun kruisailtiin paikan päälle. Seuraavan lautan lähtöön oli vielä aikaa, joten kerittiin rauhassa geokätköilemään, ennen kuin ajettiin auto jonoon. Sitten taas odoteltiin vähän lisää ja vetäydyttiin jätskiemme kanssa hellettä pakoon kioskin varjoisalle puolelle, samalla kun silmä lepäsi kauniissa maisemassa.
Lopulta päästiin ajamaan laivalle ja siirryttiin keulakannelle nauttimaan aurinkoisesta päivästä. Vuonolla kuitenkin tuuli niin, että tukka meinasi lähteä, eikä kyse ollut todellakaan mistään lämpöisestä puhurista, joten hyvin nopeasti siirryttiin sisätiloihin ihastelemaan maisemia mukavasti ikkunan läpi. Tiedossa oli, että jossain kohtaa lauttamatkaa ylittäisimme napapiirin, ja iloksemme asiasta myös kuulutettiin lautalla. Kuulutuksessa myös kerrottiin, mihin päin kannattaa katsoa, joten ylitys ei jäänyt huomaamatta, vaan ehdimme hyvin ulkokannelle tähystämään ja kuvaamaan rannalle pystytettyä napapiirin merkkiä. Kokemus tämäkin, kun aiemmin ollaan ylitetty napapiiri vain maata pitkin.
Jetvikin satamaan saavuttaessa nälkä alkoi jo vähän kurnia suolen mutkassa, joten päätettiin pysähtyä heti, kun löytyy kiva levähdyspaikka. Emmekä joutuneet pettymään tälläkään kertaa, vaan kohta reissukokki Jontttu kokkaili jo herkullista makrillipastaa Tjongfjordenin henkeäsalpaavan upeissa vuonomaisemissa.
Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Saltstraumenia, mutta pariin paikkaan vielä pysähdyttiin geokätköilemään ja ihailemaan maisemia. Halsassa pääsimme taas näkemään Svartisenin, tosin ihan päinvastaiselta puolelta mitä edellisenä päivänä. Se antaa jäätikön koolle vähän perspektiiviä, että autolla ja lautalla on tultu toista sataa kilometriä ja yhä vaan sama jäätikkö on näköpiirissä. Halsan levähdyspaikalla on myös jäätikön kunniaksi pystytetty Svartisen-monumentti, sekä läheisen pellon reunassa hyvinkin iloisia pyöröpaaleja.
Vielä muutama räpsy matkan varrelta Storvikistä ja Kjellingstraumbrualta...
...kunnes edessä viimein häämötti Saltstraumenin silta. Jos olinkin etukäteen kotona ja työpaikalla puhellut, että voimme ihailla vuolasta vuorovesivirtaa sillalta, tulin heti autolla sen yli mentäessä toisiin aatoksiin. Kyse on niin valtavasta rakennelmasta - 768 m pitkä silta, joka kaartaa yli 40 metrin korkeuteen - että käyskentely sen kapealla kävelytiellä puuskaisen tuulen riepoteltavana on niin kaukana mukavuusalueeni tuolla puolen, ettei tule kyseeseenkään. Sen sijaan jalkauduimme viereisen turisti-informaatiokeskuksen parkkipaikalle ja kävelimme turvallisesti maata pitkin virran rantaan. Saltstraumen on yksi maailman voimakkaimmista vuorovesivirroista, jossa jopa 400 miljoonaa kuutiota merivettä kulkee kuuden tunnin välein edestakaisin. Vuorovesi ei ollut juuri sillä hetkellä voimakkaimmillaan, mutta olihan siinä silti melkoinen virtaus. Siihen aikaan iltapäivästä tai alkuillasta kyseessä oli uskoakseni laskuvesi.
Tässä vaiheessa ei vielä kaivettu kalastusvehkeitä esille, vaan lähdettiin käymään ruokakaupassa ja sen jälkeen etsimään leiripaikkaa. Saltstraumen Camping oli melko suolaisen hintainen ja teltoille ei ollut suuren suurta nurmikkolänttiä varattuna, mutta ihan kiva leiri siihenkin saatiin pystyyn. Lomailusäässä oli selkeästi tapahtumassa muutos kylmempään ja kun illemmalla lähdimme virvelit olalla takaisin Saltstraumenin rantaan, sai vaatetta pukea päälle reilusti enemmän kuin kertaakaan aiemmin koko reissulla. Ilta oli kaunis, mutta tuulinen ja nyt toiseen suuntaan virtaava vesi näytti hurjalta. Moni muukin oli paikalla narraamassa kaloja, mutta saalista en nähnyt kenenkään saavan. Omasta virvelistä katkesi siima, enkä oikein tiedä lensikö viehe selän taakse kallioille vai Saltstraumenin pyörteisiin, mutta kalastusintoni latistui siihen ja päätin jatkaa harrastusta seuraavan kerran jossain vähän seesteisemmissä olosuhteissa. Jonttu jaksoi yrittää pitempään, mutta eipä hänenkään koukkuunsa tarttunut muuta kuin rannan kasvillisuutta ja jonkun toisen kalastajan siima. Lopulta pakkasimme vehkeet kasaan ja tallustelimme auringonlaskua ja kesytöntä vuorovesivirtaa ihastellen takaisin leirintäalueelle.
Yöllä tuuli riepotteli telttaa, niin etten oikein saanut nukuttua. Jonttu vakuutteli, että kyseessä on vaellusteltta, joka kyllä kestää kovankin tuulen vaikka avoimessa tunturimaastossa. En kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut, vaan nukuin vain toisella silmällä ja seurailin huolestuneena tilannetta. Siinähän se teltta oli ihan paikoillaan vielä aamullakin, joten Jonttu taisi olla aivan oikeassa. Joitakin asuntoautojen etutelttoja campingalueella sen sijaan oli jouduttu purkamaan yöksi, ettei kova tuuli olisi riepotellut niitä rikki.
Kun leiri oli pistetty pakettiin, astiat tiskattu ja vesivarastot täytetty, päätettiin vielä pikaisesti käydä tsekkaamassa leirintäalueen vieressä oleva näköalapaikka, jota Polarcampin respa meille edellisenä iltana suositteli. Muutama sata metriä pientä polkua ylöspäin ja kieltämättä päästiin jälleen kauniiden maisemien äärelle. Vaikka matka ei ollut järin pitkä, niin hikihän siinä meinasi taas tulla, kun aurinko viritteli aamupäivän edetessä porotustaan yhä lämpimämmäksi. Vuonomaisemaa ihaillessa bongattiin myös Jetvikiin menevä lautta. Vastaavalla kyydillä mekin kohta mentäisiin.
Kilboghavnin lauttasatamaan oli Polarcampista muutama kilometri matkaa, joten siinäpä ei nokka kauan tuhissut, kun kruisailtiin paikan päälle. Seuraavan lautan lähtöön oli vielä aikaa, joten kerittiin rauhassa geokätköilemään, ennen kuin ajettiin auto jonoon. Sitten taas odoteltiin vähän lisää ja vetäydyttiin jätskiemme kanssa hellettä pakoon kioskin varjoisalle puolelle, samalla kun silmä lepäsi kauniissa maisemassa.
Lopulta päästiin ajamaan laivalle ja siirryttiin keulakannelle nauttimaan aurinkoisesta päivästä. Vuonolla kuitenkin tuuli niin, että tukka meinasi lähteä, eikä kyse ollut todellakaan mistään lämpöisestä puhurista, joten hyvin nopeasti siirryttiin sisätiloihin ihastelemaan maisemia mukavasti ikkunan läpi. Tiedossa oli, että jossain kohtaa lauttamatkaa ylittäisimme napapiirin, ja iloksemme asiasta myös kuulutettiin lautalla. Kuulutuksessa myös kerrottiin, mihin päin kannattaa katsoa, joten ylitys ei jäänyt huomaamatta, vaan ehdimme hyvin ulkokannelle tähystämään ja kuvaamaan rannalle pystytettyä napapiirin merkkiä. Kokemus tämäkin, kun aiemmin ollaan ylitetty napapiiri vain maata pitkin.
Jetvikin satamaan saavuttaessa nälkä alkoi jo vähän kurnia suolen mutkassa, joten päätettiin pysähtyä heti, kun löytyy kiva levähdyspaikka. Emmekä joutuneet pettymään tälläkään kertaa, vaan kohta reissukokki Jontttu kokkaili jo herkullista makrillipastaa Tjongfjordenin henkeäsalpaavan upeissa vuonomaisemissa.
Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Saltstraumenia, mutta pariin paikkaan vielä pysähdyttiin geokätköilemään ja ihailemaan maisemia. Halsassa pääsimme taas näkemään Svartisenin, tosin ihan päinvastaiselta puolelta mitä edellisenä päivänä. Se antaa jäätikön koolle vähän perspektiiviä, että autolla ja lautalla on tultu toista sataa kilometriä ja yhä vaan sama jäätikkö on näköpiirissä. Halsan levähdyspaikalla on myös jäätikön kunniaksi pystytetty Svartisen-monumentti, sekä läheisen pellon reunassa hyvinkin iloisia pyöröpaaleja.
Vielä muutama räpsy matkan varrelta Storvikistä ja Kjellingstraumbrualta...
...kunnes edessä viimein häämötti Saltstraumenin silta. Jos olinkin etukäteen kotona ja työpaikalla puhellut, että voimme ihailla vuolasta vuorovesivirtaa sillalta, tulin heti autolla sen yli mentäessä toisiin aatoksiin. Kyse on niin valtavasta rakennelmasta - 768 m pitkä silta, joka kaartaa yli 40 metrin korkeuteen - että käyskentely sen kapealla kävelytiellä puuskaisen tuulen riepoteltavana on niin kaukana mukavuusalueeni tuolla puolen, ettei tule kyseeseenkään. Sen sijaan jalkauduimme viereisen turisti-informaatiokeskuksen parkkipaikalle ja kävelimme turvallisesti maata pitkin virran rantaan. Saltstraumen on yksi maailman voimakkaimmista vuorovesivirroista, jossa jopa 400 miljoonaa kuutiota merivettä kulkee kuuden tunnin välein edestakaisin. Vuorovesi ei ollut juuri sillä hetkellä voimakkaimmillaan, mutta olihan siinä silti melkoinen virtaus. Siihen aikaan iltapäivästä tai alkuillasta kyseessä oli uskoakseni laskuvesi.
Tässä vaiheessa ei vielä kaivettu kalastusvehkeitä esille, vaan lähdettiin käymään ruokakaupassa ja sen jälkeen etsimään leiripaikkaa. Saltstraumen Camping oli melko suolaisen hintainen ja teltoille ei ollut suuren suurta nurmikkolänttiä varattuna, mutta ihan kiva leiri siihenkin saatiin pystyyn. Lomailusäässä oli selkeästi tapahtumassa muutos kylmempään ja kun illemmalla lähdimme virvelit olalla takaisin Saltstraumenin rantaan, sai vaatetta pukea päälle reilusti enemmän kuin kertaakaan aiemmin koko reissulla. Ilta oli kaunis, mutta tuulinen ja nyt toiseen suuntaan virtaava vesi näytti hurjalta. Moni muukin oli paikalla narraamassa kaloja, mutta saalista en nähnyt kenenkään saavan. Omasta virvelistä katkesi siima, enkä oikein tiedä lensikö viehe selän taakse kallioille vai Saltstraumenin pyörteisiin, mutta kalastusintoni latistui siihen ja päätin jatkaa harrastusta seuraavan kerran jossain vähän seesteisemmissä olosuhteissa. Jonttu jaksoi yrittää pitempään, mutta eipä hänenkään koukkuunsa tarttunut muuta kuin rannan kasvillisuutta ja jonkun toisen kalastajan siima. Lopulta pakkasimme vehkeet kasaan ja tallustelimme auringonlaskua ja kesytöntä vuorovesivirtaa ihastellen takaisin leirintäalueelle.
Yöllä tuuli riepotteli telttaa, niin etten oikein saanut nukuttua. Jonttu vakuutteli, että kyseessä on vaellusteltta, joka kyllä kestää kovankin tuulen vaikka avoimessa tunturimaastossa. En kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut, vaan nukuin vain toisella silmällä ja seurailin huolestuneena tilannetta. Siinähän se teltta oli ihan paikoillaan vielä aamullakin, joten Jonttu taisi olla aivan oikeassa. Joitakin asuntoautojen etutelttoja campingalueella sen sijaan oli jouduttu purkamaan yöksi, ettei kova tuuli olisi riepotellut niitä rikki.
