Saltstraumen – yksi maailman voimakkaimmista vuorovesivirroista

Sunnuntain jäätikköseikkailusta toipuminen vaati kunnon latautumista, ja yritys oli ainakin hyvä. Vähän turhan varhain seuraavana aamuna kuitenkin taas kuumuus hiipi telttaan ja herätti reissaajat. Ei muuta kuin ylös, ulos ja aamupalan tekoon, jotta matka voi jatkua!

Kun leiri oli pistetty pakettiin, astiat tiskattu ja vesivarastot täytetty, päätettiin vielä pikaisesti käydä tsekkaamassa leirintäalueen vieressä oleva näköalapaikka, jota Polarcampin respa meille edellisenä iltana suositteli. Muutama sata metriä pientä polkua ylöspäin ja kieltämättä päästiin jälleen kauniiden maisemien äärelle. Vaikka matka ei ollut järin pitkä, niin hikihän siinä meinasi taas tulla, kun aurinko viritteli aamupäivän edetessä porotustaan yhä lämpimämmäksi. Vuonomaisemaa ihaillessa bongattiin myös Jetvikiin menevä lautta. Vastaavalla kyydillä mekin kohta mentäisiin.

Kilboghavnin lauttasatamaan oli Polarcampista muutama kilometri matkaa, joten siinäpä ei nokka kauan tuhissut, kun kruisailtiin paikan päälle. Seuraavan lautan lähtöön oli vielä aikaa, joten kerittiin rauhassa geokätköilemään, ennen kuin ajettiin auto jonoon. Sitten taas odoteltiin vähän lisää ja vetäydyttiin jätskiemme kanssa hellettä pakoon kioskin varjoisalle puolelle, samalla kun silmä lepäsi kauniissa maisemassa.

Lopulta päästiin ajamaan laivalle ja siirryttiin keulakannelle nauttimaan aurinkoisesta päivästä. Vuonolla kuitenkin tuuli niin, että tukka meinasi lähteä, eikä kyse ollut todellakaan mistään lämpöisestä puhurista, joten hyvin nopeasti siirryttiin sisätiloihin ihastelemaan maisemia mukavasti ikkunan läpi. Tiedossa oli, että jossain kohtaa lauttamatkaa ylittäisimme napapiirin, ja iloksemme asiasta myös kuulutettiin lautalla. Kuulutuksessa myös kerrottiin, mihin päin kannattaa katsoa, joten ylitys ei jäänyt huomaamatta, vaan ehdimme hyvin ulkokannelle tähystämään ja kuvaamaan rannalle pystytettyä napapiirin merkkiä. Kokemus tämäkin, kun aiemmin ollaan ylitetty napapiiri vain maata pitkin.

Jetvikin satamaan saavuttaessa nälkä alkoi jo vähän kurnia suolen mutkassa, joten päätettiin pysähtyä heti, kun löytyy kiva levähdyspaikka. Emmekä joutuneet pettymään tälläkään kertaa, vaan kohta reissukokki Jontttu kokkaili jo herkullista makrillipastaa Tjongfjordenin henkeäsalpaavan upeissa vuonomaisemissa.

Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Saltstraumenia, mutta pariin paikkaan vielä pysähdyttiin geokätköilemään ja ihailemaan maisemia. Halsassa pääsimme taas näkemään Svartisenin, tosin ihan päinvastaiselta puolelta mitä edellisenä päivänä. Se antaa jäätikön koolle vähän perspektiiviä, että autolla ja lautalla on tultu toista sataa kilometriä ja yhä vaan sama jäätikkö on näköpiirissä. Halsan levähdyspaikalla on myös jäätikön kunniaksi pystytetty Svartisen-monumentti, sekä läheisen pellon reunassa hyvinkin iloisia pyöröpaaleja.

Vielä muutama räpsy matkan varrelta Storvikistä ja Kjellingstraumbrualta…

…kunnes edessä viimein häämötti Saltstraumenin silta. Jos olinkin etukäteen kotona ja työpaikalla puhellut, että voimme ihailla vuolasta vuorovesivirtaa sillalta, tulin heti autolla sen yli mentäessä toisiin aatoksiin. Kyse on niin valtavasta rakennelmasta – 768 m pitkä silta, joka kaartaa yli 40 metrin korkeuteen – että käyskentely sen kapealla kävelytiellä puuskaisen tuulen riepoteltavana on niin kaukana mukavuusalueeni tuolla puolen, ettei tule kyseeseenkään. Sen sijaan jalkauduimme viereisen turisti-informaatiokeskuksen parkkipaikalle ja kävelimme turvallisesti maata pitkin virran rantaan. Saltstraumen on yksi maailman voimakkaimmista vuorovesivirroista, jossa jopa 400 miljoonaa kuutiota merivettä kulkee kuuden tunnin välein edestakaisin. Vuorovesi ei ollut juuri sillä hetkellä voimakkaimmillaan, mutta olihan siinä silti melkoinen virtaus. Siihen aikaan iltapäivästä tai alkuillasta kyseessä oli uskoakseni laskuvesi.

Tässä vaiheessa ei vielä kaivettu kalastusvehkeitä esille, vaan lähdettiin käymään ruokakaupassa ja sen jälkeen etsimään leiripaikkaa. Saltstraumen Camping oli melko suolaisen hintainen ja teltoille ei ollut suuren suurta nurmikkolänttiä varattuna, mutta ihan kiva leiri siihenkin saatiin pystyyn. Lomailusäässä oli selkeästi tapahtumassa muutos kylmempään ja kun illemmalla lähdimme virvelit olalla takaisin Saltstraumenin rantaan, sai vaatetta pukea päälle reilusti enemmän kuin kertaakaan aiemmin koko reissulla. Ilta oli kaunis, mutta tuulinen ja nyt toiseen suuntaan virtaava vesi näytti hurjalta. Moni muukin oli paikalla narraamassa kaloja, mutta saalista en nähnyt kenenkään saavan. Omasta virvelistä katkesi siima, enkä oikein tiedä lensikö viehe selän taakse kallioille vai Saltstraumenin pyörteisiin, mutta kalastusintoni latistui siihen ja päätin jatkaa harrastusta seuraavan kerran jossain vähän seesteisemmissä olosuhteissa. Jonttu jaksoi yrittää pitempään, mutta eipä hänenkään koukkuunsa tarttunut muuta kuin rannan kasvillisuutta ja jonkun toisen kalastajan siima. Lopulta pakkasimme vehkeet kasaan ja tallustelimme auringonlaskua ja kesytöntä vuorovesivirtaa ihastellen takaisin leirintäalueelle.

Yöllä tuuli riepotteli telttaa, niin etten oikein saanut nukuttua. Jonttu vakuutteli, että kyseessä on vaellusteltta, joka kyllä kestää kovankin tuulen vaikka avoimessa tunturimaastossa. En kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut, vaan nukuin vain toisella silmällä ja seurailin huolestuneena tilannetta. Siinähän se teltta oli ihan paikoillaan vielä aamullakin, joten Jonttu taisi olla aivan oikeassa. Joitakin asuntoautojen etutelttoja campingalueella sen sijaan oli jouduttu purkamaan yöksi, ettei kova tuuli olisi riepotellut niitä rikki.

Svartisen – patikointi jäätikölle ja takaisin

Sunnuntaina 28.7.2019 herättiin Mo i Ranan leirintäalueella aamuvarhaisella, kun tunnelma teltassa alkoi taas käydä hikiseksi. Aikainen ylösnousu sopi meille, koska aamupalan, tiskaamisen ja leirin pakkaamisen jälkeen suuntana oli yksi kesälomareissun pääkohteista: Svartisenin jäätikkö. Leirintäalueelta oli noin 30 km ajelu läpi jylhien metsämaisemien Svartiskioskenille, josta varsinainen seikkailu alkaisi.

Svartiskiosken on kioskikahvila Svartisvatnetin rannalla ja sieltä pääsee venekyydillä järven toiselle laidalle, josta patikointireitti jäätikölle alkaa. Ajoimme auton parkkiin juuri silloin, kun ensimmäinen venekyyti oli lähdössä, mutta päätimme olla hötkyilemättä liikaa ja huikkasimme asiaa tiedusteelle naiselle, ettemme tule vielä siihen kyytiin. Haimme kioskista laivaliput, pakkasimme reppuihin päiväretkelle sopivan varustuksen sekä runsaasti juotavaa, ja istahdimme rantaan ihailemaan erikoisen väristä järveä. Ennakkotietojen mukaan matka vastarannan  jäätikölle olisi n. 3 km, joten laskeskeltiin, että patikointiin menisi tunnin verran suuntaansa ja jäätikön äärellä voitaisiin sitten pitää ruokatauko.

Venematkan alkaessa klo 11 ilma ei ollut vielä ehtinyt helteiseksi ja järven kylmä vesi teki tuntumasta vielä vilpoisemman. Maihin nousemisen jälkeen oli kuitenkin heti selvää, että päivästä tulisi taas kuuma.

Patikointi alkoi karuissa, mutta kauniissa maisemissa kuohuvan vesiputouksen viertä pitkin. Reitti oli ihan helppokulkuista, mutta tietenkin ylämäkeä koko ajan, joten hiki tuli pintaan nopeasti. Korkeavartiset vaelluskengät olivat maastoon ihan hyvä valinta, vaikka olisi siellä voinut lenkkareillakin pärjätä. Valokuvaustaukoja oli tietysti pakko pitää tämän tästä, ja samalla sai antaa vähän sykkeen ja hengityksen tasaantua.

Putoksen yläpäässä pääsimme hämmästelemään, kuinka vesi tulee suurella pauhulla vuoren sisästä. Tässä kohtaa ranta oli niin matala, että pääsi myös helposti koittamaan, kuinka jäätävän kylmää putouksen vesi on. Sitä oli myös mukava pirskotella kasvoille ja niskaan viilentämään nousussa kuumennutta olotilaa.

Putouksen jälkeen matka jatkui hiukan tasaisempana, kun reittiä jatkettiin kohti Austerdalsvatnetia kivisessä maastossa, josta tuli mieleen lähinnä kuumaisema. Siellä täällä kivenkoloissa oli kyllä lammikoita ja pari isompaakin lampea, ja paikoitellen karussa maastossa kasvoi myös sinnikkäästi kukkivia kasvejakin.

Austerdalsvatnetin lähestyessä tuuli pääsi puhaltamaan patikointireitille niin navakasti, että hatuista sai pitää kiinni. Lämpötila oli kohonnut jo varmasti 30°C tienoille, joten viileä tuuli tuntui virkistävältä. Järven rannalla on pieni koju, jonka suojissa jäätikköä pääsee ihastelemaan etäämmältä. Tarkoitus ilmeisesti olisi ollut tosiaan kävellä vain tähän asti ja tyytyä näkemään jäätikkö n. 500 metrin päästä, mutta me emme olleet aivan tiedostaneet tätä seikkaa… Vähän matkan päässä olevasta varoituskyltistäkin otettiin kyllä kuvia, mutta eipä tullut luettua sitä tekstiä. Jatkoimme siis matkaa maisemapaikalta jäätikköä kohti muiden reippaiden retkeilijöiden vanavedessä. Ihmettelimme kyllä, kun reittimerkkejä ei enää näkynyt missään ja liuskeinen kivikko muuttui haastavaksi kulkea. Joku rivakampi patikoitsija lompsi lähes suoraa reittiä muutamassa minuutissa jäätikön reunaan, mutta meillä ei tainnut puoli tuntia riittää viimeiseen muutamaan sataan metriin, kun persjalkaisina jouduimme haeskelemaan sopivaa reittiä, jossa pudotus tai nousu kielekkeiden reunoilla ei ole toista metriä. Ja mitään turhia riskejä ei haluttu ottaa.

Vaikka jäätikkö oli loppumatkan koko ajan ihan silmien edessä, meinasi jo usko loppua, kun loputtomasta kapuamisesta huolimatta tuntui, ettemme saavuta sitä yhtään. Lopulta uurastus kuitenkin palkittiin ja pääsimme koskemaan Svartisenin lohkareita ja metrien korkeudelle kohoavaa jäistä seinämää. Vaikka jälkeenpäin tajusimme, että olimme paljon lähempänä jäätikköä kuin turvallisuuden kannalta olisi suotavaa, olimme kuitenkin varovaisia ja katsoimme, ettei näkyvissä ole railoja tai murtumakohtia, ja jäätikön päälle kiipeäminen saati sen alla olevaan jääluolaan kömpiminen ei todellakaan käynyt mielessäkään. Fantapurkki sen sijaan pistettiin sulamisveden muodostamaan puroon viilenemään, eikä sen siinä montaa minuuttia tarvinnutkaan olla, kun juoma oli jo jäähtynyt ihanan kylmäksi.

Ylempänä rinteessä jäätiköstä irtosi iso lohkare jäätä pitäen valtavan jysähdyksen. Meiltä jäi tämä näkemättä, koska olimme kallionkielekkeen takana piilossa, mutta alempana ollut retkeilijä oli nähnyt tilanteen ja tuli kertomaan meillekin siitä. Siirryimme sitten vielä sivummalle ja korkeammalle vuoren rinteeseen pitämään evästaukoa, jotta olimme turvallisella etäisyydellä, vaikka jäätiköstä irtoaisi lisääkin lohkareita.

Tarpeeseen tulleen lounastauon jälkeen lähdettiin sitten paluumatkalle. Viidensadan metrin matka jäätiköltä näköalapaikalle ei sujunut takaisin päinkään yhtään se helpommin kuin tullessakaan, mutta maisemat olivat henkeäsalpaavan upeat ja tiedossa oli, että reitti kuitenkin muuttuu koko ajan helpompikulkuiseksi, kun pääsemme merkitylle reitille ja siitä kohti venelaituria.

Pääsimme patikoinnin päätteeksi  kätevästi suoraan veneen kyytiin ilman ylimääräisiä odotteluita, kun se lähti puoli neljän jälkeen paluumatkalle. Olo oli hikinen ja kaikkensa antanut, mutta mieli hyvä hienon elämyksen jälkeen, kun rojahdimme paattiin istumaan. Parkkipaikalla totesimme, että lämpötila oli kivunnut 32 asteeseen, joten ei ihme, että olo oli hieman uuvahtanut. Parin tunnin pikku kipittelyksi luultu patikointi oli vienyt yli neljä tuntia  auringon porottaessa koko ajan pilvettömältä taivaalta. Autossa alkoi myös valjeta, että olkapääni olivat palaneet iloisen punaisiksi. Aurinkorasva oli toki kulkenut repussa mukana koko matkan ajan, mutta en ollut pistänyt sitä iholleni, koska.. a) Jonttukin pärjäsi palamatta ilman aurinkorasvaa, joten miksen minäkin, ja b) ajattelin, että aurinko paistaa menomatkalla tunnin takaa päin ja takaisin tullessa tunnin edestä päin, joten rasvaa ei tarvita, vaan saan aurinkoa tasaisesti molemmin puolin. Harmi, että logiikka kurahti siinä kohtaa, kun kävelyyn menikin tuplaten suunniteltua enemmän ja aurinko ehti kiertää paluumatkallekin paistamaan selkäpuolelle. Noh, ehkä taas seuraavilla aurinkoisilla retkillä jätän järkeilyt vähän vähemmälle ja vedän aurinkovoidetta vaan reilusti pintaan.

Vaikka huikean patikoinnin jälkeen oltiinkin vähän uuvahtaneita, emme aikoneet jäädä Mo i Ranaan enää toiseksi yöksi. Kiertelimme autolla keskustassa tovin ja totesimme, että sunnuntaina on näköjään kaikki paikat kiinni. Sitten käännettiin nokka kohti 100 km päässä olevaa Øresvikiä, tähtäimessä vuonon rannalla sijaitseva leirintäalue Polarcamp. Ennen puolimatkaa pysähdyttiin vielä huikeat näköalat tarjoavalla levähdyspaikalla Utskarpenissa. Väkeä oli valtavasti, mutta tilaa siistillä levähdyspaikalla oli silti hyvin kaikille, eikä moderniin vessarakennukseenkaan tarvinnut jonottaa. Kyseessä oli siis kunnon vesivessa, eikä todellakaan mikään kämänen huussi. Jälleen kerran täytyi ylistää norjalaisten taukopaikkojen korkeaa tasoa ja hyvää ylläpitoa.
Levähdyspaikalla olisi päässyt myös pulahtamaan mereen tai kalastelemaan rantakivikolta, mutta päätimme jättää ne aktiviteetit väliin ja jatkaa matkaa, koska olo kaipasi kaihoisasti jo suihkua ja lepoasentoa teltassa.

Kun illansuussa saavuimme Polarcampiin, heitettiin leiri äkkiä pystyyn ja sitten suihkuun raikastumaan päivän rasitusten jälkeen – sekä kauhistelemaan peilistä kirkkaanpunaisina helottavia olkapäitä. Ruokaa ei jaksettu enää ruveta laittamaan itse, joten otimme suorimman reitin leirintäalueen ravintolaan grilliruuan ja virvoittavien juomien ääreen. Makkaraperunat ei ehkä ikinä ole maistuneet niin herkullisilta! Vatsat täysinä lyllerrettiin vielä iltakävelylle vuonon rantaan ihailemaan auringonlaskua ja upeita maisemia, kunnes Nukku-Matti vei voiton ja vetäydyimme telttaan kuorsailemaan.

 

Ihmeellisiä kasveja, kalderassa kypsytettyä ruokaa ja nuorentavia lähteitä

Taannoisesta Azorien matkasta on jo rapsakka pari kuukautta aikaa, mutta vielä ehtii muistella reissussa koettua ja nähtyä… Lomaviikon toisena autoilupäivänä suunnattin heti aamulla kipin kapin vuokra-Fiestalle, otettiin sakkolappu ikkunasta ja maksettiin se pois – hotellilta saatujen ohjeiden sekä liikennemerkkien merkityksen tulkinta ilmaisparkin sijainnista ei näköjään ihan mennyt kohdalleen – ja kaasuteltiin sitten kohti itää ja uusia seikkailuja.

Ajeltiin taas halki satumaisten maisemien kohti saaren sisäosia. Aurinkoinen keli muuttui pilvisemmäksi, kun lähestyimme kohteena ollutta Furnasia. Kosteassa ja suhruisessa säässä parkkeerattiin Fiesta pienen ja vähän rähjäisen oloisessa kylässä kadun varteen ja hiippailtiin Parque Terra Nostraan. Upea, rehevä puutarha oli täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä kasveja. Siellä oli kuumia lähteitä ja suuri allas täynnä kellanruskeaa höyryävää vettä. Aluetta halkoi pieni joki, jossa uiskenteli niin sorsia kuin isoja punaisia karppejakin. Jostain puskasta pelmahti esiin pikkiriikkinen kukko, joka isännän elkein hätisteli kanojaan kuriin ja nuhteeseen äänekkäillä kiekaisuilla. Puutarhassa oli oma alueensa niin ruusuille kuin palmuillekin. Neidonhiuspuukujalla oli vähän syksyisempää tunnelmaa, kun lehdet olivat varisseet maahan, mutta muuten vehreys ja rehevyys oli uskomatonta joulun aikaankin, ja jonkun verran näkösällä oli myös kukkivia kukkia. Voi vain kuvitella, miltä paikka näyttää kesällä. Kierroksen loppupuolella on myös paikka jossa kasvit muodostavat erilaisia eläinhahmoja. Jännittävää!

Tunteja myöhemmin, kun olimme kiertäneet koko puutarhan läpi, poistuimme välillä alueelta mielessämme paikallinen erikoisuus: kalderan tuliperäisessä maassa kypsytetty ruoka. Tarkoitus oli mennä puutarhan vieressä olevaan hotelliin syömään, mutta paikka vaikutti aivan liian fiiniltä meidän hiukan reissussa rähjääntyneille olemuksillemme, joten kipitimme hotellin läpi kadulle katsomaan, mitä muuta kylässä on tarjolla. Matkalla bongasimme muutakin mielenkiintoista nähtävää, mutta nälkä ajoi meitä reippaasti eteen päin ruokapaikan toivossa. Onneksi ei tarvinnut montaa sataa metriä saapastella, kun löytyi jo kunnollinen ravintola, joka tarjoili juuri sitä ruokaa, mitä olimme etsimässä. Ja olihan melkoinen annos! Tarjoiluvadilla oli broileria, nautaa, possua, makkaraa, isoja kaalin könkäreitä, juureksia.. ja kaikki osimoilleen saman väristä rusehtavaa massaa. Setti ei ulkomuodolla eikä värikkyydellä koreillut, mutta kaikki oli suussasulavan mureaa ja kaksi tyhjää vatsaa tuli todellakin täyteen.

Ruokaa oli tarkoitus sulatella hetki kaupungin kaduilla käyskentelemällä, mutta ravintolasta tullessamme meitä oli vastassa sen verran rankka sade, että painelimme suoraan takaisin Parque Terra Nostraan. Ja kun siinä kelissä joka tapauksessa kastuu, oli hyvä hetki vaihtaa uikkarit päälle ja pulahtaa kuumiin altaisiin. Voi autuus! Vaikka veden väri ei välttämättä hivele silmää, se oli taivaallisen tuntuista raikkaassa sadekelissä. Henkisesti olimme varautuneet tiukkaan rikin katkuun, mutta vedessä taisi tuoksua ennemminkin rauta. Isossa altaassa aikamme lutrattuamme siirryimme kasvillisuuden suojassa oleviin pienempiin jacuzzeihin – samaa kuumien lähteiden vettä niissäkin oli, mutta väri oli aika paljonkin kirkkaampi. Lähteillä pitäisi kai olla nuorentava ja parantava vaikutus. Tiedä siitä sitten, mutta ainakin olo oli äärimmäisen rentoutunut, kun könysimme altaista ylös ja laittauduimme kohti paluumatkaa.

Poikkesimme vielä Furnasjärven rannalla ihailemassa mystistä maisemaa ja autiota kirkkoa. Kun kalderasta lähestyttiin taas meren rantaa, alettiin tulla pilven sisästä ilta-aurinkoon ja mutkaisella tiellä oli välillä ihan pakko pysähtyä kuvaamaan niin maisemaa kuin lisää autiota rakennuksia. Saarella on kyllä paljonkin myös ehjiä, asuttuja ja kauniita rakennuksia, mutta jotenkin tuo ränsistyneisyys vain vetää puoleensa..

Auton vuokra-aika olisi jatkunut vielä seuraavaan aamuun, mutta katsoimme parhaaksi viedä sen jo vuokraamon parkkiin, ettei tarvisi enää toista kertaa maksella sakkoja. Illan päätteksi ehdittiin sitten vielä käyskentelemään Ponta Delgadan viehättäville kujille.

Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan..

Niin kaunis kaupunki kuin Ponta Delgada onkin, São Miguelin saari on kuitenkin upeimmillaan kaupungin ulkopuolella, missä maisemat ja vehreys ovat henkeäsalpaavia. Niinpä Tapanipäivän valjetessa kiirehdimme hyvät arvostelut saaneeseen autovuokraamoon, Ilha Verdeen, ja saimme 150 eurolla (omavastuu 0 euroa!) oivan Ford Fiestan käyttöömme pariksi päiväksi. Autoilun haaste on nimenomaan kruisailu kaupungin kapeilla yksisuuntaisilla kujilla, joissa paikalliset ajavat kuin hullut. Eikä helppoa ollut myöskään taskuparkkeeraus, joka saarelaisilta sujuu epäröimättä ja täydellisen sulavasti pieninpiinkin rakoihin. Sen sijaan tällainen porilainen kuski, joka taskuparkkeerausta harvoin tekee ja vielä harvemmin onnistuu siinä, oli hieman helisemässä. Mutta kun kaupungin sokkelot jäivät taakse ja Fiesta kiisi hyväkuntoisia teitä kohti saaren länsikärkeä, oli ajamisen nautinto parhaimmillaan. Tylsiä suoria etappeja ei juurikaan löytynyt, vaan tiet olivat mutkaisia ja jyrkät ylä- ja alamäet vaihtelivat vuoron perään. Teitä reunustivat suuret puut ja vehreät mäkiset laidunmaat, joilla käyskenteli suuria lehmälaumoja. Aina välillä eteen avautui näkymä ”äärettömälle” Atlantille, jossa on vain pelkkää merta kauas horisonttiin asti.

Välillä tie kipusi korkealle vuorenrinteelle, mutta pelätä ei tarvinnut, koska missään vaiheessa ei ajeltu jyrkänteen reunalla. Muuta liikennettä ei ollut paljoakaan ja lujempaa ajelevat paikalliset sai päästettyä helposti ohi. Saarella, jossa joulupyhinäkin lämpötila oli 18-19 °C, ei paljon routavaurioista ole riesaa, joten teiden asfaltti oli enimmäkseen erinomaisessa kunnossa. Lisäksi tieopasteet olivat selkeät ja siellä täällä oli viitoituksia tauko- ja näköalapaikoille. Taukopaikoilla olisi oivat puitteet kunnon grillailuunkin, mutta meilläpä ei valitettavasti sattunut olemaan makkaroita mukana.

Kruisailu mutkaisilla teillä vei meidät aivan saaren läntiseen kärkeen Mosteirosin kylään, jossa pysähdyimme ihastelemaan laavakivirantaa ja vähän kahlailemaankin valtameren rantavesissä. Vesi oli sen verran lämmintä, että uimaankin olisi varmasti tarjentunut, mutta jätimme polskimiset sitten kuitenkin väliin, kun suihkuun ei ollut pääsyä (joku huoltorakennus rannalla oli, jossa ehkä on kesäsesonkina käytettävissä suihkut ja vessat??) ja toisaalta myös rantakivikon takana hurjana vellova aallokko oli hieman pelottava ja isoimmat aallot tulivat pärskahtäen kivikkojen yli. Käyskentelimme rantavisiitin jälkeen vielä muutaman minuutin lähinnä kirkosta ja kioskista muodostuvassa kylän keskustassa ja jatkoimme sitten matkaa pohjoisrannikkoa pitkin, kun Mosteirosin ravintolatarjonta oli lievästi sanottuna suppea nälkäisten matkalaisten tarpeisiin.

Capelasin kylästä löytyi viimein ravintola, joka oli aika isokin ja palveli parhaillaan muitakin asiakkaita, joten taustalla väijynyt nälkäkiukku vältettiin täpärästi. Vähän matkan päästä löytyi myös isohko Continente-marketti, josta kävimme hakemassa matkaeväitä ja tuliaisia. Samalla hämmästeltiin portugalilaisten kansallisruokaa eli kuivattua turskaa, jota oli koukuista roikkumassa ja pöydillä pinoissa. Jontun nenään turskatiskistä leijaileva sulotuoksu oli kuulemma turhan tiukka eikä vissiin sitten kovin houkutteleva.

Matkan jatkuttua tiellä tuli kunnon ruuhka, kun vastaan löntysteli satapäinen lehmälauma. Tämä on ilmeisesti tavanomainen näky São Miguelin teillä, joten tilanteesta ei aiheutunut sen kummempaa hämminkiä. Sopu sijaa antaa, ja eteenpäin päästiin taas, kun karjapaimen oli hätistellyt laumaansa kulkemaan oikealle kaistalle. Se jäi sitten näkemättä, miten lehmien perässä jonottaneet autot ohittivat ruuhkan vai jäivätkö kuitenkin porukan hännille matelemaan kävelyvauhdilla.

Aurinko paistoi jo matalalla, joten pidimme kiirettä, että ehdimme ennen hämärää Sete Cidadesiin. Käytännössä kyse on kalderasta eli romahtaneen tulivuoren kraatterista, jonka pohjalla on kaksoisjärvet ja reunalla näköalapaikka järvien ja kalderan ihailuun. Maisema oli henkeäsalpaava, kun hämärän lähestyessä katselimme järviä hippusen pilvien alapuolella, tuulen pörröttäessä tukkaa (siis niillä, kellä sellainen on) ja ihon noustessa kananlihalle viilenevässä illassa. Tunnelma oli muutenkin mystinen, mutta maisemia ihailessa en ollut huomannutkaan selän takana kohavaa aavehotellin luurankoa.

Saaren epäilemättä upeimmalla näköalapaikalla on Hotel Monte Palacen ränsistyvät rauniot. 80-luvulla rakennettu luksushotelli avattiin käyttöön 1989, mutta se sulki ovensa oltuaan vain puolisentoista vuotta toiminnassa. Nyt jäljellä on vain urbaanien rauniomatkailjoiden unelmakohde; korkeilla muureilla eristetty hotellin betonirunko, jonka luonto valtaa pala palalta takaisin itselleen. Atlas Obscura -sivusto tosin tietää kertoa, että Hotel Monte Palacen raunoista olisi tehty kaupat 2017 ja hotellin pitäisi aueta uudelleen vuonna 2021. Saniaisten, sammalten ja muiden kasvien valtaamaa rakennusta katsellessa ajatus tuntuu aika utopistiselta, mutta jos Hotel Monte Palace vielä ”nousee tuhkasta kun fenixlintu”, pitänee ehkä harkita uutta reissua ja majoittautumista kyseiseen paikkaan.

Pimeän laskeuduttua kuuden maissa kruisailimme takaisin Ponta Delgadaa kohti. Koska ilta oli vielä nuori, piipahdimme shoppailemaan Decathlonin urheilukauppaan. Kävimme paikassa jo jouluaattona, mutta edullinen ja monipuolinen valikoima urheilu- ja retkeilytuotteita houkutteli meidät ostoksille vielä uudestaankin. Sen jälkeen kävimme vielä illallisella Parque Atlântico -kauppakeskuksen Donatello-ravintolassa. Siinä muodossa en ahventa ole ennen saanutkaan, mitä täällä eteeni kannettiin. On mahtanut olla melkoinen ahvena, kun siivukin oli noin iso!

Vatsat pullottaessa hyvästä ruuasta suuntasimme kohti päivän viimestä haastetta eli auton parkkeerausta yön ajaksi Ponta Delgadan kujille. Onneksi illan edetessä kadut olivat jo hiljentyneet ja Fiesta solahti ruutuun ilman isompaa akrobatiaa.

 

Kaikki päättyy aikanaan – niin myös Lapin road trip

Muutama päivä sitten sunnuntaina oli viimeinen reissupäivä, joka sisälsi lähinnä  automatkan Oulusta Poriin ja hiukan geokätköilyä vielä, että saatiin molemmille 30 lokkausta tämän road tripin puitteissa.

Etelään päin tultaessa levähdysalueiden taso verrattuna etenkin Pohjois-Norjan vastaaviin on surullisen suuri. Siinä missä norjalaisella levähdysalueella on vessat, useita pöytäryhmiä eväiden syöntiin, kunnon roskikset ja päivittäinen huolto/ylläpito, oli esim. lounaspaikkanamme palvelleella levähdysalueella (tiellä 63 Toholammen ja Kaustisten välillä) yksi lahoava pöytä sekä roskia ja käytettyjä vessapapereita pitkin lähimetsää – ja haju hetkittäin sen mukainen. Ymmärrän toki, ettei Suomessa rahat mitenkään riitä kaikkien levähdysalueiden ylläpitoon, siksi jokaikinen paikalla pysähtyvä niin kuin luonnossa liikkuvakin voisi viedä omat roskansa mukanaan! Siistille levähdyspaikalle on paljon mukavampi tulla!

No, onneksi on sentään Saarijärven levähdyspaikka upeine järvimaisemineen ja pitkine laitureineen Jalasjärven ja Parkanon välisellä tieosuudella. Vähän sekin alkaa jo ränsistyä vanhuuttaan, mutta on kuitenkin yleisilmeeltään edelleen siisti. Sinne on aina ilo pysähtyä.

Kotona oltiin illalla yhdeksän maissa. Auton matkamittari näytti siinä vaiheessa rapsakkaa 2900 kilometriä. Yllättävän kevyesti matka oli kaikkineen sujunut, eikä autossa istuminen tuntunut missään vaiheessa tuskaiselta. 9,5 päivän road tripillä kerittiin näkemään ja kokemaan paljon, mutta paljon jäi vielä näkemättäkin. Eniten jäi ehkä kaivelemaan, että käsivarressa missattiin ukkosennusteiden takia patikointi kolmen valtakunnan rajalle, mutta onpahan hyvä syy sitten lähteä ensi vuonna uudestaan! Tulevia reissuja varten meidän pitää ehkä vähän karsia määrää, mitä kaikkea haluamme nähdä, ja varata enemmän aikaa niihin paikkoihin, joissa pysähdymme. Mutta kaiken kaikkiaan Lapin road trip oli erittäin onnistunut ja huikean hieno reissu!

 

Kun on käynyt tarpeeksi pohjoisessa, alkaa Oulukin tuntua jo Etelä-Suomelta

Leviltä kruisailtiin aika haipakkaa kohti Rovaniemeä geokätköillen Ounasjoen varrella olevilla laavuilla. Rovaniemellä oli pakollinen pysähdys Joulupukin pajakylässä, jossa käytiin moikkaamassa joulupukkia ja vähän shoppailemassa. Aika jännää oli mennä pitkästä aikaa pukin pakeille, mutta olihan se ihan kiva pukki ja tiesi, että porilaiset tekevät yhtäkkiä kaikkia juttuja. Ja niinhän se on, yhtäkkiä käytiin tälläkin reissulla huiputtamassa Saana, valloittamassa Tromssa ja sujahtamassa Altan kautta takaisin Suomeen.

Jatka artikkeliin Kun on käynyt tarpeeksi pohjoisessa, alkaa Oulukin tuntua jo Etelä-Suomelta

Levi

Olipa kyllä maailman paras idea varata huone Hullusta Porosta! Iloinen yllätys oli, että kesäaikaan hostellivieraat majoitetaan hotellin puolelle, joten saimme huoneen aivan Levi-keskuksesta, kun hostelli olisi ollut parin kilometrin päässä. Levi-keskus on kyllä hieno paikka näin kesälläkin, mutta voi kun oli hiljaista ja kaikki kaupat ja suurin osa ravintoloista ja baareista oli kiinni. Coloradoon ehdimme puoli tuntia ennen sulkemisaikaa, mutta lupasivat meille vielä ruokaa. Niinpä vedettiin wingsit ja huurteiset pika pikaa. Ai että, oli hyvää! Sen jälkeen hotellihuoneessa jonottamatta suihkuun ja oikeaan sänkyyn nukkumaan! 😄 Pientä luksusta loman loppumetreillä. Varsinkin kun ulkona satoi vettä niin kuin sen kuuluisan Esterin hanurista, ja tunturikin oli kadonnut lähes kokonaan pilveen.

Aamulla keli oli jo hiukan kirkastunut, vaikkakin raskaita pilviä roikkuu taivaan täydeltä edelleen. Välillä jostain raosta pääsee kuitenkin aurinkokin pilkahtamaan. Käytiin pikaisesti tsekkaamassa, miltä Tuikku näyttää näin kesällä. Ei se ihan yhtä dramaattinen nyt ole, kuin talvella täydessä kuurassa. Jännä oli nähdä sekin millaista kivirakkaa Levin rinteet ovat ainakin Tuikun puolella. Eipä ole talvikeleillä asiasta ollut aavistustakaan.

Kohti etelää

Karu totuus iski vasten kasvoja: loma alkaa lähestyä loppuaan ja meidän on pakko suunnata kohti etelää. Kävimme aamulla vielä Altan museossa hämmästelemässä kivikautisia kalliomaalauksia. Vähän erilaisessa museossa kuljetaan ”luontopolkua” pitkin 3 kilometrin lenkki vehreässä rinteessä, jossa siellä täällä pilkottaa tuhansia vuosia sitten koristeltuja kallioita. Olihan siellä toki sisälläkin näyttelytiloja.

Museokierroksen jälkeen suunnattiin auton nokka kohti Suomi-neidon olkapäätä. Tie kohti Kautokeinoa kulki jylhää rotkoa pitkin, ja oli yksi road tripin upeimmsta teistä maiseman puolesta.

Matkan varrella ollaan lähinnä vain geokätköilty muutaman kerran, ylitetty valtakunnan raja sateisessa kelissä ja posotettu sitten kohti Leviä. Lämpötilakin putosi matkalla 13 asteeseen, mikä tuntui jo hieman vilakalta 30 asteen heltieden jälkeen.

Harmaus ei selkeästikään ole muuksi muuttumassa, joten ensi yöksi päätimme varata katon pään päälle ja majoittua Hostel Hullu Porossa. Reittivalinta ei mennyt ihan nappiin, kun lähdettiin oikaisemaan(?) Puljun erämaan läpi. Tie vaikuttaa siltä, kuin asfaltti olisi vedetty suoraan suon päälle ilman pohjatöitä, mutta eiköhän tätäkin kautta perille päästä, vaikka on tässä aika monta kymmentä kilometriä jäätävää rynkytystä.

Geoilua ja hukattuja vieheitä

Kyllä vaan sitä autossakin pystyy nukkumaan varsin sikeästi, vaikka nukkuma-asento ei ole paras mahdollinen ja sadekeli sai sisäilman kosteaksi kuin sademetsässä. Uusi päivä valkeni pilvisenä, mutta kun aamun aloittaa munakkaalla ja pavuilla, siitä tulee väistämättä ihan hyvä.

Suunnitelmana oli siirtyä parin sadan kilometrin matka Altaan geokätköillen ja kalastellen. Ekasta paikasta nousi pari pientä ja niljakasta kalaa, jotka päästettiin takaisin veteen kasvamaan kokoa, ja muissa paikossa sitten lähinnä hukattiin viheitä, jotka tarttuivat pohjaan tai kasvillisuuteen. Geokätköily tarjosi sentään monta kiinnostavaa paikkaa, jotka olisi taatusti muuten missattu.

Kun pikku nälkä alkoi kutitella suolen mutkassa, oli tavoitteeksi asetettu, että syömme tänään tuoretta, itse pyydettyä kalaa ja perunamuusia, mutta isomman nälkäkiukun välttämiseksi päädyimme lopulta pistämään hernesopat tulille.

Vatsa täynnä on hyvä jatkaa matkaa ja taivuimmekin melkoisiin urheilusuorituksiin geokätköillessä. Ja siinä missä Norjan puolella oli enimmäkseen bongattu tiellä vain lampaita, alkoi Altaa lähestyttäessä näkyä taas enemmän poroja. Kuten Suomessa porot kulki isännän elkein tiellä, tekee lampaat näemmä saman Norjan Lapissa. Jos pikku karitsaisella tulee nälkä keskellä tietä, niin autot ehtivät kyllä odotella, kun lapsukainen käy emon maitobaarissa tukkien kokonaan toisen kaistan..

Vähän ennen Altaa jäimme vielä ison sillan kupeeseen kalastelemaan muiden suomalaisten kanssa. Kalat hyppelivät silmiemme alla suorastaan röyhkeästi, mutta merikasvillisuutta lukuun ottamatta mitään ei tarttunut koukkuun. Saaliin puuttumisen aiheuttamaa mielipahaa lievensi iloinen yllätys, kun  bongasimme pyöriäisiä polskimassa edessämme. Olipa hienoa!

Illan suussa saavuimme vihdoin Altaan ja pystytimme leirin jälleen joen rantaan paikalliselle leirintäalueelle. Koska edellisenä iltana ukkonen sotki suunnitelmat, korkattiin skumpat vasta Altassa ja juhlistettiin joen varressa tuoretta kihlausta. Sadetta rupesi taas ripisimään, mutta kelpaahan auringonlaskua ihastella myös teltan absidin suojista.

Sinisiä vesiä, sormuksia ja ukkosia

Keskiviikkona oli aika pakata leiri Tromssan leirintäalueelta. Iloinen yllätys oli, että pari päivää hukassa olleet aurinkolasit löytyivät samassa yhteydessä – teltan pohjalta makuupussien, makuualustojen ja muiden vermeiden alta. Guccit olivat hieman nuhruiset, mutta täysin ehjät, joten lasit päähän ja menoksi!

Helteiseesä kelissä kruisailimme autolautalle ja siitä yli jorpakon toiselle puolelle Svensbyhyn. Päämääränä oli neljän kilometrin pikku patikointi Blåvatnetiin. Hellettä oli taas ihan liikaa (~ +30°C), maasto hieman hankalaa ja kilometritolkulla jatkunut kivikkoinen erämaa sai jo melkein uskon loppumaan, mutta Blåvatnet oli kyllä jälleen kerran kaiken vaivan arvoinen. Upea sininen järvi ja taustalla siintävät jäätikköiset vuoret. Siinä ”sinisen laguunin” rannalla pujotimme myös sormukset sormiimme. ❤

Kihlajaispäivällinen jäi suunniteltua lyhyemmäksi, kun vuorten takaa tupsahti tymäkkä ukkosrintama. Kamat kasaan ja turbovaihteella kohti parkkipaikkaa. Erämaa ilman minkäänlaista suojapaikkaa ei todellakaan houkuteluut jäämään ukkosta pitelemään. Paluumatkalla keli kuitenkin kirkastui sen verran, että puurajan tienoilla pysähdyttiin viimeistelmään eväshetkemme ja parkkipaikan kupeessa keitettiin vielä kihlajaiskahvit.

Kovin pitkälle ei päästy vielä autolla etenemään, kun jouduimme ukkosrintamaan ja olihan kyllä myräkkä! Välillä tuli vettä niin paljon, että tietä näkyi ehkä metrin eteen päin, tai sitten ei sitäkään. Siitä selvittiin jotenkin ja heilautettiin taas lautalla meren yli Olderdaleniin. Keli jatkui sateisena, joskaan ei enää niin äärimmäisenä mitä aiemmin, mutta teltan pystytys ei säästä johtuen ollut vaihtoehto. Koska mitään muutakaan sopivaa majoitusta ei myöhään illalla enää löytynyt, nukutaan kihlajaisyö autossa E6-tien varrella levähdyspaikalla, jossa on kourallinen muitakin leirityjiä. Ei aivan sitä mitä suunniteltiin, mutta kokemus tämäkin.