Vihreän joen varrella Abiskon kansallispuistossa

Koska Saltstraumenin leirintäalue ei ollut telttailijan kannalta kovin kummoinen, eikä sen puoleen tuulinen sääkään, päätettiin nostaa kytkintä heti aamulla. Samalla muutettiin lennossa suunnitelmaa, ja päätettiinkin lähteä Fauske – Arjeplog – Luulaja -reitin sijasta Narvikin kautta Abiskoon, kun siitä oli kovasti kuulunut kehuja.

Geokätköjen perässä päädyimme Tømmerneset-nimiseen paikkaan pitämään evästaukoa. Siellä oli hyvin varusteltu levähdyspaikka ja vieressä meni Sagelvan joki, jossa hienojen maisemien lisäksi oli myös kaksi peuraa esittävää kalliopiirrosta, jotka on tehty n. 7800 eaa. Kävimme seikkailemassa kallioilla ja tsekkaamassa piirrokset, lokkaamassa kätkön ja sitten palasimme takaisin levähdyspaikalle laittamaan ruokaa tyytyväisenä siitä, että jälleen kerran geokätköily toi meidät piipahtamaan näinkin hienoon paikkaan.

Matka jatkui upeissa maisemissa ja isoja siltoja ylittäen niin Arkenesissa kuin Narvikissakin. Narvikin ei jääty sen pitempään viipyilemään, vaan jatkettiin vauhdilla kohti Ruotsin rajaa. Ruotsin puolella poikettiin ICAan hakemaan vähän evästä. Kello alkoi olla jo paljon, mutta onneksi matkaakaan ei ollut enää kuin nelisenkymmentä kilometriä.

Illansuussa oltiin perillä Abiskossa ja buukattiin heti telttapaikka kahdeksi yöksi, vaikka Norjan hyvätasoisten leirintäalueiden jälkeen oltiin hiukan ihmeissämme askeettisesta telttailualueesta. Autoaakaan ei saanut viedä likimainkaan metikköä, jonne teltta oli tarkoitus pykätä pystyyn. Huoltorakennuksen virkaa toimitti pienehkö parakki, jossa pikkuriikkinen keittiötila, sekä yksi suihku ja pari vessakoppia naisille ja vastaava setti miehille. Mutta siellä oltiin lähellä luontoa! Kun leiri oli saatu ensin roudattua autolta puiden siimekseen ja sen jälkeen pystyyn, nautittiin silmiähivelevän upeasta auringonlaskusta ja näköalasta kylmenevässä kesäillassa. Leiriytyvä väkikin oli ihan erilaista kuin aiemmilla alueilla. Abiskossa kuljettiin kunnon vaellusvarusteissa, joten oli selvää, että sinne oli tultu patikoimaan ja vaeltamaan. Tunsin pientä alemmuuskompleksia vanhoissa futisverkkareissani, mutta vatsassa kasvava uusi retkeiljän alku aiheutti sen, että omat huikeat vaellushousuni eivät enää sopineet jalkaan, joten verkkareihin oli tyydyttävä. Tässä vaiheessa lomaa oli myös viimeistään selvää, että lomareissun alkupuoliskolla piinanneet yli 30 asteen helteet olivat todellakin ohi. Yöllä päällä sai olla monta kerrosta vaatetta ja makuupussin päällä vielä fleecepeitto ja siltikin oli kylmä.

Aamulla – enemmän tai vähemmän levänneinä – ponkaistiin pystyyn ja lähdettiin käyskentelemään Abiskon ihmeitä kohti. Mukana oli eväsvärkkiä lounasta varten, vaikka tarkoitus oli patikoida vain muutama kilometri, kun pari päivää aiemmin tehty jäätikköretkikin tuntui vielä vähän jäsenissä. No onneksi oli eväät, koska ajauduimme kulkemaan taas hiukan pitemmän kautta. Mutta voi veljet, että oli upea paikka! Kuvat puhukoon puolestaan!

Onneksi olimme ottaneet telttapaikan kahdeksi yöksi, koska kiireettömästi kävellen ja maisemia ihastellen palasimme leiriin vasta alkuillasta. Oli ihanaa, että leiri oli valmiina odottamassa väsyneitä, mutta onnellisia retkeiljöitä.

 

Saltstraumen – yksi maailman voimakkaimmista vuorovesivirroista

Sunnuntain jäätikköseikkailusta toipuminen vaati kunnon latautumista, ja yritys oli ainakin hyvä. Vähän turhan varhain seuraavana aamuna kuitenkin taas kuumuus hiipi telttaan ja herätti reissaajat. Ei muuta kuin ylös, ulos ja aamupalan tekoon, jotta matka voi jatkua!

Kun leiri oli pistetty pakettiin, astiat tiskattu ja vesivarastot täytetty, päätettiin vielä pikaisesti käydä tsekkaamassa leirintäalueen vieressä oleva näköalapaikka, jota Polarcampin respa meille edellisenä iltana suositteli. Muutama sata metriä pientä polkua ylöspäin ja kieltämättä päästiin jälleen kauniiden maisemien äärelle. Vaikka matka ei ollut järin pitkä, niin hikihän siinä meinasi taas tulla, kun aurinko viritteli aamupäivän edetessä porotustaan yhä lämpimämmäksi. Vuonomaisemaa ihaillessa bongattiin myös Jetvikiin menevä lautta. Vastaavalla kyydillä mekin kohta mentäisiin.

Kilboghavnin lauttasatamaan oli Polarcampista muutama kilometri matkaa, joten siinäpä ei nokka kauan tuhissut, kun kruisailtiin paikan päälle. Seuraavan lautan lähtöön oli vielä aikaa, joten kerittiin rauhassa geokätköilemään, ennen kuin ajettiin auto jonoon. Sitten taas odoteltiin vähän lisää ja vetäydyttiin jätskiemme kanssa hellettä pakoon kioskin varjoisalle puolelle, samalla kun silmä lepäsi kauniissa maisemassa.

Lopulta päästiin ajamaan laivalle ja siirryttiin keulakannelle nauttimaan aurinkoisesta päivästä. Vuonolla kuitenkin tuuli niin, että tukka meinasi lähteä, eikä kyse ollut todellakaan mistään lämpöisestä puhurista, joten hyvin nopeasti siirryttiin sisätiloihin ihastelemaan maisemia mukavasti ikkunan läpi. Tiedossa oli, että jossain kohtaa lauttamatkaa ylittäisimme napapiirin, ja iloksemme asiasta myös kuulutettiin lautalla. Kuulutuksessa myös kerrottiin, mihin päin kannattaa katsoa, joten ylitys ei jäänyt huomaamatta, vaan ehdimme hyvin ulkokannelle tähystämään ja kuvaamaan rannalle pystytettyä napapiirin merkkiä. Kokemus tämäkin, kun aiemmin ollaan ylitetty napapiiri vain maata pitkin.

Jetvikin satamaan saavuttaessa nälkä alkoi jo vähän kurnia suolen mutkassa, joten päätettiin pysähtyä heti, kun löytyy kiva levähdyspaikka. Emmekä joutuneet pettymään tälläkään kertaa, vaan kohta reissukokki Jontttu kokkaili jo herkullista makrillipastaa Tjongfjordenin henkeäsalpaavan upeissa vuonomaisemissa.

Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Saltstraumenia, mutta pariin paikkaan vielä pysähdyttiin geokätköilemään ja ihailemaan maisemia. Halsassa pääsimme taas näkemään Svartisenin, tosin ihan päinvastaiselta puolelta mitä edellisenä päivänä. Se antaa jäätikön koolle vähän perspektiiviä, että autolla ja lautalla on tultu toista sataa kilometriä ja yhä vaan sama jäätikkö on näköpiirissä. Halsan levähdyspaikalla on myös jäätikön kunniaksi pystytetty Svartisen-monumentti, sekä läheisen pellon reunassa hyvinkin iloisia pyöröpaaleja.

Vielä muutama räpsy matkan varrelta Storvikistä ja Kjellingstraumbrualta…

…kunnes edessä viimein häämötti Saltstraumenin silta. Jos olinkin etukäteen kotona ja työpaikalla puhellut, että voimme ihailla vuolasta vuorovesivirtaa sillalta, tulin heti autolla sen yli mentäessä toisiin aatoksiin. Kyse on niin valtavasta rakennelmasta – 768 m pitkä silta, joka kaartaa yli 40 metrin korkeuteen – että käyskentely sen kapealla kävelytiellä puuskaisen tuulen riepoteltavana on niin kaukana mukavuusalueeni tuolla puolen, ettei tule kyseeseenkään. Sen sijaan jalkauduimme viereisen turisti-informaatiokeskuksen parkkipaikalle ja kävelimme turvallisesti maata pitkin virran rantaan. Saltstraumen on yksi maailman voimakkaimmista vuorovesivirroista, jossa jopa 400 miljoonaa kuutiota merivettä kulkee kuuden tunnin välein edestakaisin. Vuorovesi ei ollut juuri sillä hetkellä voimakkaimmillaan, mutta olihan siinä silti melkoinen virtaus. Siihen aikaan iltapäivästä tai alkuillasta kyseessä oli uskoakseni laskuvesi.

Tässä vaiheessa ei vielä kaivettu kalastusvehkeitä esille, vaan lähdettiin käymään ruokakaupassa ja sen jälkeen etsimään leiripaikkaa. Saltstraumen Camping oli melko suolaisen hintainen ja teltoille ei ollut suuren suurta nurmikkolänttiä varattuna, mutta ihan kiva leiri siihenkin saatiin pystyyn. Lomailusäässä oli selkeästi tapahtumassa muutos kylmempään ja kun illemmalla lähdimme virvelit olalla takaisin Saltstraumenin rantaan, sai vaatetta pukea päälle reilusti enemmän kuin kertaakaan aiemmin koko reissulla. Ilta oli kaunis, mutta tuulinen ja nyt toiseen suuntaan virtaava vesi näytti hurjalta. Moni muukin oli paikalla narraamassa kaloja, mutta saalista en nähnyt kenenkään saavan. Omasta virvelistä katkesi siima, enkä oikein tiedä lensikö viehe selän taakse kallioille vai Saltstraumenin pyörteisiin, mutta kalastusintoni latistui siihen ja päätin jatkaa harrastusta seuraavan kerran jossain vähän seesteisemmissä olosuhteissa. Jonttu jaksoi yrittää pitempään, mutta eipä hänenkään koukkuunsa tarttunut muuta kuin rannan kasvillisuutta ja jonkun toisen kalastajan siima. Lopulta pakkasimme vehkeet kasaan ja tallustelimme auringonlaskua ja kesytöntä vuorovesivirtaa ihastellen takaisin leirintäalueelle.

Yöllä tuuli riepotteli telttaa, niin etten oikein saanut nukuttua. Jonttu vakuutteli, että kyseessä on vaellusteltta, joka kyllä kestää kovankin tuulen vaikka avoimessa tunturimaastossa. En kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut, vaan nukuin vain toisella silmällä ja seurailin huolestuneena tilannetta. Siinähän se teltta oli ihan paikoillaan vielä aamullakin, joten Jonttu taisi olla aivan oikeassa. Joitakin asuntoautojen etutelttoja campingalueella sen sijaan oli jouduttu purkamaan yöksi, ettei kova tuuli olisi riepotellut niitä rikki.

Svartisen – patikointi jäätikölle ja takaisin

Sunnuntaina 28.7.2019 herättiin Mo i Ranan leirintäalueella aamuvarhaisella, kun tunnelma teltassa alkoi taas käydä hikiseksi. Aikainen ylösnousu sopi meille, koska aamupalan, tiskaamisen ja leirin pakkaamisen jälkeen suuntana oli yksi kesälomareissun pääkohteista: Svartisenin jäätikkö. Leirintäalueelta oli noin 30 km ajelu läpi jylhien metsämaisemien Svartiskioskenille, josta varsinainen seikkailu alkaisi.

Svartiskiosken on kioskikahvila Svartisvatnetin rannalla ja sieltä pääsee venekyydillä järven toiselle laidalle, josta patikointireitti jäätikölle alkaa. Ajoimme auton parkkiin juuri silloin, kun ensimmäinen venekyyti oli lähdössä, mutta päätimme olla hötkyilemättä liikaa ja huikkasimme asiaa tiedusteelle naiselle, ettemme tule vielä siihen kyytiin. Haimme kioskista laivaliput, pakkasimme reppuihin päiväretkelle sopivan varustuksen sekä runsaasti juotavaa, ja istahdimme rantaan ihailemaan erikoisen väristä järveä. Ennakkotietojen mukaan matka vastarannan  jäätikölle olisi n. 3 km, joten laskeskeltiin, että patikointiin menisi tunnin verran suuntaansa ja jäätikön äärellä voitaisiin sitten pitää ruokatauko.

Venematkan alkaessa klo 11 ilma ei ollut vielä ehtinyt helteiseksi ja järven kylmä vesi teki tuntumasta vielä vilpoisemman. Maihin nousemisen jälkeen oli kuitenkin heti selvää, että päivästä tulisi taas kuuma.

Patikointi alkoi karuissa, mutta kauniissa maisemissa kuohuvan vesiputouksen viertä pitkin. Reitti oli ihan helppokulkuista, mutta tietenkin ylämäkeä koko ajan, joten hiki tuli pintaan nopeasti. Korkeavartiset vaelluskengät olivat maastoon ihan hyvä valinta, vaikka olisi siellä voinut lenkkareillakin pärjätä. Valokuvaustaukoja oli tietysti pakko pitää tämän tästä, ja samalla sai antaa vähän sykkeen ja hengityksen tasaantua.

Putoksen yläpäässä pääsimme hämmästelemään, kuinka vesi tulee suurella pauhulla vuoren sisästä. Tässä kohtaa ranta oli niin matala, että pääsi myös helposti koittamaan, kuinka jäätävän kylmää putouksen vesi on. Sitä oli myös mukava pirskotella kasvoille ja niskaan viilentämään nousussa kuumennutta olotilaa.

Putouksen jälkeen matka jatkui hiukan tasaisempana, kun reittiä jatkettiin kohti Austerdalsvatnetia kivisessä maastossa, josta tuli mieleen lähinnä kuumaisema. Siellä täällä kivenkoloissa oli kyllä lammikoita ja pari isompaakin lampea, ja paikoitellen karussa maastossa kasvoi myös sinnikkäästi kukkivia kasvejakin.

Austerdalsvatnetin lähestyessä tuuli pääsi puhaltamaan patikointireitille niin navakasti, että hatuista sai pitää kiinni. Lämpötila oli kohonnut jo varmasti 30°C tienoille, joten viileä tuuli tuntui virkistävältä. Järven rannalla on pieni koju, jonka suojissa jäätikköä pääsee ihastelemaan etäämmältä. Tarkoitus ilmeisesti olisi ollut tosiaan kävellä vain tähän asti ja tyytyä näkemään jäätikkö n. 500 metrin päästä, mutta me emme olleet aivan tiedostaneet tätä seikkaa… Vähän matkan päässä olevasta varoituskyltistäkin otettiin kyllä kuvia, mutta eipä tullut luettua sitä tekstiä. Jatkoimme siis matkaa maisemapaikalta jäätikköä kohti muiden reippaiden retkeilijöiden vanavedessä. Ihmettelimme kyllä, kun reittimerkkejä ei enää näkynyt missään ja liuskeinen kivikko muuttui haastavaksi kulkea. Joku rivakampi patikoitsija lompsi lähes suoraa reittiä muutamassa minuutissa jäätikön reunaan, mutta meillä ei tainnut puoli tuntia riittää viimeiseen muutamaan sataan metriin, kun persjalkaisina jouduimme haeskelemaan sopivaa reittiä, jossa pudotus tai nousu kielekkeiden reunoilla ei ole toista metriä. Ja mitään turhia riskejä ei haluttu ottaa.

Vaikka jäätikkö oli loppumatkan koko ajan ihan silmien edessä, meinasi jo usko loppua, kun loputtomasta kapuamisesta huolimatta tuntui, ettemme saavuta sitä yhtään. Lopulta uurastus kuitenkin palkittiin ja pääsimme koskemaan Svartisenin lohkareita ja metrien korkeudelle kohoavaa jäistä seinämää. Vaikka jälkeenpäin tajusimme, että olimme paljon lähempänä jäätikköä kuin turvallisuuden kannalta olisi suotavaa, olimme kuitenkin varovaisia ja katsoimme, ettei näkyvissä ole railoja tai murtumakohtia, ja jäätikön päälle kiipeäminen saati sen alla olevaan jääluolaan kömpiminen ei todellakaan käynyt mielessäkään. Fantapurkki sen sijaan pistettiin sulamisveden muodostamaan puroon viilenemään, eikä sen siinä montaa minuuttia tarvinnutkaan olla, kun juoma oli jo jäähtynyt ihanan kylmäksi.

Ylempänä rinteessä jäätiköstä irtosi iso lohkare jäätä pitäen valtavan jysähdyksen. Meiltä jäi tämä näkemättä, koska olimme kallionkielekkeen takana piilossa, mutta alempana ollut retkeilijä oli nähnyt tilanteen ja tuli kertomaan meillekin siitä. Siirryimme sitten vielä sivummalle ja korkeammalle vuoren rinteeseen pitämään evästaukoa, jotta olimme turvallisella etäisyydellä, vaikka jäätiköstä irtoaisi lisääkin lohkareita.

Tarpeeseen tulleen lounastauon jälkeen lähdettiin sitten paluumatkalle. Viidensadan metrin matka jäätiköltä näköalapaikalle ei sujunut takaisin päinkään yhtään se helpommin kuin tullessakaan, mutta maisemat olivat henkeäsalpaavan upeat ja tiedossa oli, että reitti kuitenkin muuttuu koko ajan helpompikulkuiseksi, kun pääsemme merkitylle reitille ja siitä kohti venelaituria.

Pääsimme patikoinnin päätteeksi  kätevästi suoraan veneen kyytiin ilman ylimääräisiä odotteluita, kun se lähti puoli neljän jälkeen paluumatkalle. Olo oli hikinen ja kaikkensa antanut, mutta mieli hyvä hienon elämyksen jälkeen, kun rojahdimme paattiin istumaan. Parkkipaikalla totesimme, että lämpötila oli kivunnut 32 asteeseen, joten ei ihme, että olo oli hieman uuvahtanut. Parin tunnin pikku kipittelyksi luultu patikointi oli vienyt yli neljä tuntia  auringon porottaessa koko ajan pilvettömältä taivaalta. Autossa alkoi myös valjeta, että olkapääni olivat palaneet iloisen punaisiksi. Aurinkorasva oli toki kulkenut repussa mukana koko matkan ajan, mutta en ollut pistänyt sitä iholleni, koska.. a) Jonttukin pärjäsi palamatta ilman aurinkorasvaa, joten miksen minäkin, ja b) ajattelin, että aurinko paistaa menomatkalla tunnin takaa päin ja takaisin tullessa tunnin edestä päin, joten rasvaa ei tarvita, vaan saan aurinkoa tasaisesti molemmin puolin. Harmi, että logiikka kurahti siinä kohtaa, kun kävelyyn menikin tuplaten suunniteltua enemmän ja aurinko ehti kiertää paluumatkallekin paistamaan selkäpuolelle. Noh, ehkä taas seuraavilla aurinkoisilla retkillä jätän järkeilyt vähän vähemmälle ja vedän aurinkovoidetta vaan reilusti pintaan.

Vaikka huikean patikoinnin jälkeen oltiinkin vähän uuvahtaneita, emme aikoneet jäädä Mo i Ranaan enää toiseksi yöksi. Kiertelimme autolla keskustassa tovin ja totesimme, että sunnuntaina on näköjään kaikki paikat kiinni. Sitten käännettiin nokka kohti 100 km päässä olevaa Øresvikiä, tähtäimessä vuonon rannalla sijaitseva leirintäalue Polarcamp. Ennen puolimatkaa pysähdyttiin vielä huikeat näköalat tarjoavalla levähdyspaikalla Utskarpenissa. Väkeä oli valtavasti, mutta tilaa siistillä levähdyspaikalla oli silti hyvin kaikille, eikä moderniin vessarakennukseenkaan tarvinnut jonottaa. Kyseessä oli siis kunnon vesivessa, eikä todellakaan mikään kämänen huussi. Jälleen kerran täytyi ylistää norjalaisten taukopaikkojen korkeaa tasoa ja hyvää ylläpitoa.
Levähdyspaikalla olisi päässyt myös pulahtamaan mereen tai kalastelemaan rantakivikolta, mutta päätimme jättää ne aktiviteetit väliin ja jatkaa matkaa, koska olo kaipasi kaihoisasti jo suihkua ja lepoasentoa teltassa.

Kun illansuussa saavuimme Polarcampiin, heitettiin leiri äkkiä pystyyn ja sitten suihkuun raikastumaan päivän rasitusten jälkeen – sekä kauhistelemaan peilistä kirkkaanpunaisina helottavia olkapäitä. Ruokaa ei jaksettu enää ruveta laittamaan itse, joten otimme suorimman reitin leirintäalueen ravintolaan grilliruuan ja virvoittavien juomien ääreen. Makkaraperunat ei ehkä ikinä ole maistuneet niin herkullisilta! Vatsat täysinä lyllerrettiin vielä iltakävelylle vuonon rantaan ihailemaan auringonlaskua ja upeita maisemia, kunnes Nukku-Matti vei voiton ja vetäydyimme telttaan kuorsailemaan.

 

Matkalla kohti Ruotsia ja sen yli – Road trip 2019

Kevät meni yhdessä hujauksessa häävalmistelujen ja muiden kiireiden merkeissä, eikä juuri keritty retkeilemään saati sitten kirjoittamaan blogia, mutta nyt kun ollaan Jontun kanssa purjehdittu onnellisesti avioliiton auvoiseen satamaan ja ehditty jo toipuakin häähumusta, on taas aikaa miettiä vähän muutakin. Heinäkuun lopussa lähdettiin jälleen roadtripille, josta toivottavasti tulee meille jokakesäinen perinne.

Koska matkaan  startattiin taas perjantaina vasta työpäivän jälkeen, oli ensimmäiseksi etapiksi valittu maltillisesti pyrähdys Porista Vaasaan. Hellettä oli päivällä rapsakka 30 °C, joten suunnitelma oli selkeä kun illan suussa päästiin Vaasan Top Campingiin: leiri pystyyn varjoisaan paikkaan ja kipin kapin mereen uimaan. Vesi oli kuin linnunmaitoa ja kesäilta kaunis kuin morsian. Kovin pitkälti siitä ei kuitenkaan jääty nautiskelemaan, vaan painuttiin äkkiä pehkuihin seuraavan aamun aikainen ylösnousemus mielessä.

Seuraavana aamuna kello oli herättämässä jo viiden jälkeen, mutta edellisillan logiikan suurehko aukkokohta oli kyllä herättänyt meidät sitä ennen. Leirin pystyttäminen illalla varjokohtaan tarkoitti sitä, että aamuaurinko paistoikin   siihen sitten täysin esteettä, joten lämpötila teltassa kohosi jo aamuyön tunteina ihan riittävän kuumaksi herättääkseen leiriytyjät. Mutta eipä siinä sitten muuta kuin reippaana ylös, leiri kasaan ja kohti kivenheiton päässä olevaa Vaskiluodon satamaa. Puoli seitsemältä paikalla ei ollut vasta kuin kourallinen autoja, joten saatiin hyvä paikka jonosta ja nautittiin kevyttä aamupalaa laivaan nousua odotellessa.

4,5 tunnin pyrähdys M/S Wasa Expressillä oli oikein mukava. Siinä ehti kivasti tutkia koko laivan läpi, käydä hämmästelemässä kaupan tarjontaa, syödä maittavan ja monipuolisen brunssin ja ottaa päikkärit aurinkokannella raikkaassa meri-ilmastossa. Vähän ennen Ruotsia saatiin vielä lokattua yksi geokätkökin laivalta käsin.

Uumajan satamassa kruisattiin täysin vatsoin ja virkistyneinä pois laivalta ja lähdettiin ajelemaan Blåvägeniä eli E12-tietä luoteeseen lähinnä sillä mielellä, että mennään niin pitkälle kuin jaksetaan. Lämpötila kipusi ulkona taas yli kolmenkymmenen asteen, mutta ilmastoidusta autosta kelpasi ihailla komeita maisemia. Matkan varrelle ei kovinkaan kummoisia kaupunkeja osu, mutta jossain keskustassa poikettiin hakemassa jätskit ja muuta tykötarvetta, ennen kuin matka jatkui.

Alkuillasta, kun ruuanlaitto alkoi tuntua ajankohtaiselta, osuttiin puolivahingossa pitämään taukoa kauniin kirkasvetisen järven rantaan. Pulahtaminen vilpoiseen veteen oli kyllä suurinta parhautta paahtavassa helteessä. Paikan ainoa miinus oli kissan kokoiset paarmat, jotka kärkkyivät herkeämättä tilaisuutta pistää paikalle osuneet satunnaiset matkailijat poskeensa.

Mitä lähemmäs Norjan rajaa tultiin, sitä jylhemmiksi ja komeammiksi maisemat muuttuivat. Tuntikausien kruisailu alkoi jo vähän uuvuttaa, joten olisimme mielellämme jääneet yöksi vielä Ruotsin puolelle, mutta eipä siinä sitten ollutkaan mitään kivaa leirintäaluetta tarjolla – eikä itse asiassa kai mitään vähemmän kivaakaan, joten ajettiin sitten Ruotsin halki päivässä ja illalla mentiin rajan yli Norjaan niin, että heilahti. Leiri pistettiin pystyyn Mo i Ranaan ihan hyvätasoiselle leirintäalueelle joen varteen. Vähän matkan päässä joen rannassa puksuttanut kemiantehdas(?) torppasi uimishalut heti alkuunsa, mutta muuten paikassa ei ollut moitteen sijaa.

 

Kohti etelää

Karu totuus iski vasten kasvoja: loma alkaa lähestyä loppuaan ja meidän on pakko suunnata kohti etelää. Kävimme aamulla vielä Altan museossa hämmästelemässä kivikautisia kalliomaalauksia. Vähän erilaisessa museossa kuljetaan ”luontopolkua” pitkin 3 kilometrin lenkki vehreässä rinteessä, jossa siellä täällä pilkottaa tuhansia vuosia sitten koristeltuja kallioita. Olihan siellä toki sisälläkin näyttelytiloja.

Museokierroksen jälkeen suunnattiin auton nokka kohti Suomi-neidon olkapäätä. Tie kohti Kautokeinoa kulki jylhää rotkoa pitkin, ja oli yksi road tripin upeimmsta teistä maiseman puolesta.

Matkan varrella ollaan lähinnä vain geokätköilty muutaman kerran, ylitetty valtakunnan raja sateisessa kelissä ja posotettu sitten kohti Leviä. Lämpötilakin putosi matkalla 13 asteeseen, mikä tuntui jo hieman vilakalta 30 asteen heltieden jälkeen.

Harmaus ei selkeästikään ole muuksi muuttumassa, joten ensi yöksi päätimme varata katon pään päälle ja majoittua Hostel Hullu Porossa. Reittivalinta ei mennyt ihan nappiin, kun lähdettiin oikaisemaan(?) Puljun erämaan läpi. Tie vaikuttaa siltä, kuin asfaltti olisi vedetty suoraan suon päälle ilman pohjatöitä, mutta eiköhän tätäkin kautta perille päästä, vaikka on tässä aika monta kymmentä kilometriä jäätävää rynkytystä.

Geoilua ja hukattuja vieheitä

Kyllä vaan sitä autossakin pystyy nukkumaan varsin sikeästi, vaikka nukkuma-asento ei ole paras mahdollinen ja sadekeli sai sisäilman kosteaksi kuin sademetsässä. Uusi päivä valkeni pilvisenä, mutta kun aamun aloittaa munakkaalla ja pavuilla, siitä tulee väistämättä ihan hyvä.

Suunnitelmana oli siirtyä parin sadan kilometrin matka Altaan geokätköillen ja kalastellen. Ekasta paikasta nousi pari pientä ja niljakasta kalaa, jotka päästettiin takaisin veteen kasvamaan kokoa, ja muissa paikossa sitten lähinnä hukattiin viheitä, jotka tarttuivat pohjaan tai kasvillisuuteen. Geokätköily tarjosi sentään monta kiinnostavaa paikkaa, jotka olisi taatusti muuten missattu.

Kun pikku nälkä alkoi kutitella suolen mutkassa, oli tavoitteeksi asetettu, että syömme tänään tuoretta, itse pyydettyä kalaa ja perunamuusia, mutta isomman nälkäkiukun välttämiseksi päädyimme lopulta pistämään hernesopat tulille.

Vatsa täynnä on hyvä jatkaa matkaa ja taivuimmekin melkoisiin urheilusuorituksiin geokätköillessä. Ja siinä missä Norjan puolella oli enimmäkseen bongattu tiellä vain lampaita, alkoi Altaa lähestyttäessä näkyä taas enemmän poroja. Kuten Suomessa porot kulki isännän elkein tiellä, tekee lampaat näemmä saman Norjan Lapissa. Jos pikku karitsaisella tulee nälkä keskellä tietä, niin autot ehtivät kyllä odotella, kun lapsukainen käy emon maitobaarissa tukkien kokonaan toisen kaistan..

Vähän ennen Altaa jäimme vielä ison sillan kupeeseen kalastelemaan muiden suomalaisten kanssa. Kalat hyppelivät silmiemme alla suorastaan röyhkeästi, mutta merikasvillisuutta lukuun ottamatta mitään ei tarttunut koukkuun. Saaliin puuttumisen aiheuttamaa mielipahaa lievensi iloinen yllätys, kun  bongasimme pyöriäisiä polskimassa edessämme. Olipa hienoa!

Illan suussa saavuimme vihdoin Altaan ja pystytimme leirin jälleen joen rantaan paikalliselle leirintäalueelle. Koska edellisenä iltana ukkonen sotki suunnitelmat, korkattiin skumpat vasta Altassa ja juhlistettiin joen varressa tuoretta kihlausta. Sadetta rupesi taas ripisimään, mutta kelpaahan auringonlaskua ihastella myös teltan absidin suojista.

Sinisiä vesiä, sormuksia ja ukkosia

Keskiviikkona oli aika pakata leiri Tromssan leirintäalueelta. Iloinen yllätys oli, että pari päivää hukassa olleet aurinkolasit löytyivät samassa yhteydessä – teltan pohjalta makuupussien, makuualustojen ja muiden vermeiden alta. Guccit olivat hieman nuhruiset, mutta täysin ehjät, joten lasit päähän ja menoksi!

Helteiseesä kelissä kruisailimme autolautalle ja siitä yli jorpakon toiselle puolelle Svensbyhyn. Päämääränä oli neljän kilometrin pikku patikointi Blåvatnetiin. Hellettä oli taas ihan liikaa (~ +30°C), maasto hieman hankalaa ja kilometritolkulla jatkunut kivikkoinen erämaa sai jo melkein uskon loppumaan, mutta Blåvatnet oli kyllä jälleen kerran kaiken vaivan arvoinen. Upea sininen järvi ja taustalla siintävät jäätikköiset vuoret. Siinä ”sinisen laguunin” rannalla pujotimme myös sormukset sormiimme. ❤

Kihlajaispäivällinen jäi suunniteltua lyhyemmäksi, kun vuorten takaa tupsahti tymäkkä ukkosrintama. Kamat kasaan ja turbovaihteella kohti parkkipaikkaa. Erämaa ilman minkäänlaista suojapaikkaa ei todellakaan houkuteluut jäämään ukkosta pitelemään. Paluumatkalla keli kuitenkin kirkastui sen verran, että puurajan tienoilla pysähdyttiin viimeistelmään eväshetkemme ja parkkipaikan kupeessa keitettiin vielä kihlajaiskahvit.

Kovin pitkälle ei päästy vielä autolla etenemään, kun jouduimme ukkosrintamaan ja olihan kyllä myräkkä! Välillä tuli vettä niin paljon, että tietä näkyi ehkä metrin eteen päin, tai sitten ei sitäkään. Siitä selvittiin jotenkin ja heilautettiin taas lautalla meren yli Olderdaleniin. Keli jatkui sateisena, joskaan ei enää niin äärimmäisenä mitä aiemmin, mutta teltan pystytys ei säästä johtuen ollut vaihtoehto. Koska mitään muutakaan sopivaa majoitusta ei myöhään illalla enää löytynyt, nukutaan kihlajaisyö autossa E6-tien varrella levähdyspaikalla, jossa on kourallinen muitakin leirityjiä. Ei aivan sitä mitä suunniteltiin, mutta kokemus tämäkin.

Stromsø… eiku Tromsø

Tromssa oli siinä määrin kiva paikka, että jäimme sinne pariksi yöksi. Keli jatkui helteisenä, joten päätimme tiistaiaamuna lähteä biitsille. Ei muuta kuin auto alle ja Tromssan upeaa siltaa pitkin Tromssan saarelle (leirintäalue oli mantereen puolella Tromsdalenissa). Puistoalue ja ranta olivat todella mukavia ja väkeä oli paljon, mutta juurikaan kukaan ei ollut uimassa. Syykin selvisi, kun kirmasimme veteen, joka oli jäätävän kylmää. Mutta hullut suomalaist ui vedessä kuin vedessä, ja olihan se ainakin vilvoittavaa. Uinnin jälkeen pyörittiin saarella katselemassa ja paluumatkalla eksyttiin sen verran, että lopulta päädyimme ajamaan tunneliin 100 m meren pinnan alapuolelle. Kokemus sekin ja mantereen puolelle kuitenkin päästiin.

Illemmalla lähdimme leiristä vielä kävellen liikenteeseen. Ensin pysähdyttiin ihastelemaan Jäämeren katedraalia ja sitten kiidettiin gondolihissillä ylös Fløyan rinteelle n. 400 metrin korkeuteen ihastelemaan Tromssaa ylhäältä käsin. Päätettiin myös yhtäkkiä käydä lokkaamassa geokätkö, mikä tarkoittikin hikistä kiipeämistä tunturia vielä reilusti ylöspäin. Mutta näköala oli jälleen kerran vaivan arvoinen. Palkinnoksi hikoiluista nautittiin sitten huurteiset Isbjørn-oluet. Ai että oli hyvää, mutta vatsahan siitä mukavasti menee sekaisin, joten takaisin leirintäalueelle tultiin ripeästi oikopolkuja. Myöhemmin bongasimme saman oluen gluteenittomana. Täytyy pistää ostoslistalle.

Geoillen Norjaan

Alkuperäinen suunnitelma tälle päivälle oli lähteä kävelemään kolmen valtakunnan rajalle, mutta alueelle luvatut ukkoset saivat meidät muuttamaan suunnitelmaa. Eikä jalatkaan olleet ihan parhaassa vireessä eilisen Saana-jolkottelun jälkeen.. Niinpä päätimme lähteä hivuttautumaan autolla kohti Norjaa ja geokätköillä molemmin puolin rajaa. Puurajan yläpuolelle päädyttiin kätköillessäkin, eikä reittikään ollut aina helppokulkuisin, joten hikeä puski pintaan, mutta kätköjä tuli kuitenkin lokattua.

Valtakunnan rajan jälkeen pysähdyttiin ihastelemaan  Rovijoen putousta. Tätä nähtävyyttä ei ole edes merkitty mitenkään, se vain täytyy tietää! Upea vesiputous, joka sai ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi.

Maisemat Norjassa on muutenkin kyllä mahtavia, jylhiin vuoriin yhdistyy vihreys ja vehreys, ja väleistä pilkottaa Jäämeri. Olin kotona helteen kourissa kärvistellessäni aika varma, että Jäämeren äärellä sitten ainakin on mukavan viileää. Ja katin kontit, hikeä pukkasi pntaan, kun hetkeksi pistäydyttiin ulos auton ilmastoinnin vaikutuspiiristä. Lämmintä näytti olevan siinä kolmenkympin hujakoilla. Mihinkähän tästä lämpötilasta voisi oikein reklamoida?!

Alkuillasta saavuttiin Tromssaan ja tehtiin leiri Tromsø Campingiin. Tämä leirintäalue on jotain ihan muuta, mitä ensimmäisen yön majoitus Kalajoella. Kaikki on siistiä ja modernia, ja teltalle löytyi mitä ihanin paikka puron varresta. Teltan ovesta voi ihastella solisevaa vettä. Puron vesi taitaa virrata vuorten jäätiköiltä, kun on niin vilakkaa. Viileyden sai koke myös Jontun kengät ja sukat, kun matka vastarannan geokätkölle keskeytyi pikku puljaukseen.