Vihreän joen varrella Abiskon kansallispuistossa

Koska Saltstraumenin leirintäalue ei ollut telttailijan kannalta kovin kummoinen, eikä sen puoleen tuulinen sääkään, päätettiin nostaa kytkintä heti aamulla. Samalla muutettiin lennossa suunnitelmaa, ja päätettiinkin lähteä Fauske – Arjeplog – Luulaja -reitin sijasta Narvikin kautta Abiskoon, kun siitä oli kovasti kuulunut kehuja.

Geokätköjen perässä päädyimme Tømmerneset-nimiseen paikkaan pitämään evästaukoa. Siellä oli hyvin varusteltu levähdyspaikka ja vieressä meni Sagelvan joki, jossa hienojen maisemien lisäksi oli myös kaksi peuraa esittävää kalliopiirrosta, jotka on tehty n. 7800 eaa. Kävimme seikkailemassa kallioilla ja tsekkaamassa piirrokset, lokkaamassa kätkön ja sitten palasimme takaisin levähdyspaikalle laittamaan ruokaa tyytyväisenä siitä, että jälleen kerran geokätköily toi meidät piipahtamaan näinkin hienoon paikkaan.

Matka jatkui upeissa maisemissa ja isoja siltoja ylittäen niin Arkenesissa kuin Narvikissakin. Narvikin ei jääty sen pitempään viipyilemään, vaan jatkettiin vauhdilla kohti Ruotsin rajaa. Ruotsin puolella poikettiin ICAan hakemaan vähän evästä. Kello alkoi olla jo paljon, mutta onneksi matkaakaan ei ollut enää kuin nelisenkymmentä kilometriä.

Illansuussa oltiin perillä Abiskossa ja buukattiin heti telttapaikka kahdeksi yöksi, vaikka Norjan hyvätasoisten leirintäalueiden jälkeen oltiin hiukan ihmeissämme askeettisesta telttailualueesta. Autoaakaan ei saanut viedä likimainkaan metikköä, jonne teltta oli tarkoitus pykätä pystyyn. Huoltorakennuksen virkaa toimitti pienehkö parakki, jossa pikkuriikkinen keittiötila, sekä yksi suihku ja pari vessakoppia naisille ja vastaava setti miehille. Mutta siellä oltiin lähellä luontoa! Kun leiri oli saatu ensin roudattua autolta puiden siimekseen ja sen jälkeen pystyyn, nautittiin silmiähivelevän upeasta auringonlaskusta ja näköalasta kylmenevässä kesäillassa. Leiriytyvä väkikin oli ihan erilaista kuin aiemmilla alueilla. Abiskossa kuljettiin kunnon vaellusvarusteissa, joten oli selvää, että sinne oli tultu patikoimaan ja vaeltamaan. Tunsin pientä alemmuuskompleksia vanhoissa futisverkkareissani, mutta vatsassa kasvava uusi retkeiljän alku aiheutti sen, että omat huikeat vaellushousuni eivät enää sopineet jalkaan, joten verkkareihin oli tyydyttävä. Tässä vaiheessa lomaa oli myös viimeistään selvää, että lomareissun alkupuoliskolla piinanneet yli 30 asteen helteet olivat todellakin ohi. Yöllä päällä sai olla monta kerrosta vaatetta ja makuupussin päällä vielä fleecepeitto ja siltikin oli kylmä.

Aamulla – enemmän tai vähemmän levänneinä – ponkaistiin pystyyn ja lähdettiin käyskentelemään Abiskon ihmeitä kohti. Mukana oli eväsvärkkiä lounasta varten, vaikka tarkoitus oli patikoida vain muutama kilometri, kun pari päivää aiemmin tehty jäätikköretkikin tuntui vielä vähän jäsenissä. No onneksi oli eväät, koska ajauduimme kulkemaan taas hiukan pitemmän kautta. Mutta voi veljet, että oli upea paikka! Kuvat puhukoon puolestaan!

Onneksi olimme ottaneet telttapaikan kahdeksi yöksi, koska kiireettömästi kävellen ja maisemia ihastellen palasimme leiriin vasta alkuillasta. Oli ihanaa, että leiri oli valmiina odottamassa väsyneitä, mutta onnellisia retkeiljöitä.

 

Saltstraumen – yksi maailman voimakkaimmista vuorovesivirroista

Sunnuntain jäätikköseikkailusta toipuminen vaati kunnon latautumista, ja yritys oli ainakin hyvä. Vähän turhan varhain seuraavana aamuna kuitenkin taas kuumuus hiipi telttaan ja herätti reissaajat. Ei muuta kuin ylös, ulos ja aamupalan tekoon, jotta matka voi jatkua!

Kun leiri oli pistetty pakettiin, astiat tiskattu ja vesivarastot täytetty, päätettiin vielä pikaisesti käydä tsekkaamassa leirintäalueen vieressä oleva näköalapaikka, jota Polarcampin respa meille edellisenä iltana suositteli. Muutama sata metriä pientä polkua ylöspäin ja kieltämättä päästiin jälleen kauniiden maisemien äärelle. Vaikka matka ei ollut järin pitkä, niin hikihän siinä meinasi taas tulla, kun aurinko viritteli aamupäivän edetessä porotustaan yhä lämpimämmäksi. Vuonomaisemaa ihaillessa bongattiin myös Jetvikiin menevä lautta. Vastaavalla kyydillä mekin kohta mentäisiin.

Kilboghavnin lauttasatamaan oli Polarcampista muutama kilometri matkaa, joten siinäpä ei nokka kauan tuhissut, kun kruisailtiin paikan päälle. Seuraavan lautan lähtöön oli vielä aikaa, joten kerittiin rauhassa geokätköilemään, ennen kuin ajettiin auto jonoon. Sitten taas odoteltiin vähän lisää ja vetäydyttiin jätskiemme kanssa hellettä pakoon kioskin varjoisalle puolelle, samalla kun silmä lepäsi kauniissa maisemassa.

Lopulta päästiin ajamaan laivalle ja siirryttiin keulakannelle nauttimaan aurinkoisesta päivästä. Vuonolla kuitenkin tuuli niin, että tukka meinasi lähteä, eikä kyse ollut todellakaan mistään lämpöisestä puhurista, joten hyvin nopeasti siirryttiin sisätiloihin ihastelemaan maisemia mukavasti ikkunan läpi. Tiedossa oli, että jossain kohtaa lauttamatkaa ylittäisimme napapiirin, ja iloksemme asiasta myös kuulutettiin lautalla. Kuulutuksessa myös kerrottiin, mihin päin kannattaa katsoa, joten ylitys ei jäänyt huomaamatta, vaan ehdimme hyvin ulkokannelle tähystämään ja kuvaamaan rannalle pystytettyä napapiirin merkkiä. Kokemus tämäkin, kun aiemmin ollaan ylitetty napapiiri vain maata pitkin.

Jetvikin satamaan saavuttaessa nälkä alkoi jo vähän kurnia suolen mutkassa, joten päätettiin pysähtyä heti, kun löytyy kiva levähdyspaikka. Emmekä joutuneet pettymään tälläkään kertaa, vaan kohta reissukokki Jontttu kokkaili jo herkullista makrillipastaa Tjongfjordenin henkeäsalpaavan upeissa vuonomaisemissa.

Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Saltstraumenia, mutta pariin paikkaan vielä pysähdyttiin geokätköilemään ja ihailemaan maisemia. Halsassa pääsimme taas näkemään Svartisenin, tosin ihan päinvastaiselta puolelta mitä edellisenä päivänä. Se antaa jäätikön koolle vähän perspektiiviä, että autolla ja lautalla on tultu toista sataa kilometriä ja yhä vaan sama jäätikkö on näköpiirissä. Halsan levähdyspaikalla on myös jäätikön kunniaksi pystytetty Svartisen-monumentti, sekä läheisen pellon reunassa hyvinkin iloisia pyöröpaaleja.

Vielä muutama räpsy matkan varrelta Storvikistä ja Kjellingstraumbrualta…

…kunnes edessä viimein häämötti Saltstraumenin silta. Jos olinkin etukäteen kotona ja työpaikalla puhellut, että voimme ihailla vuolasta vuorovesivirtaa sillalta, tulin heti autolla sen yli mentäessä toisiin aatoksiin. Kyse on niin valtavasta rakennelmasta – 768 m pitkä silta, joka kaartaa yli 40 metrin korkeuteen – että käyskentely sen kapealla kävelytiellä puuskaisen tuulen riepoteltavana on niin kaukana mukavuusalueeni tuolla puolen, ettei tule kyseeseenkään. Sen sijaan jalkauduimme viereisen turisti-informaatiokeskuksen parkkipaikalle ja kävelimme turvallisesti maata pitkin virran rantaan. Saltstraumen on yksi maailman voimakkaimmista vuorovesivirroista, jossa jopa 400 miljoonaa kuutiota merivettä kulkee kuuden tunnin välein edestakaisin. Vuorovesi ei ollut juuri sillä hetkellä voimakkaimmillaan, mutta olihan siinä silti melkoinen virtaus. Siihen aikaan iltapäivästä tai alkuillasta kyseessä oli uskoakseni laskuvesi.

Tässä vaiheessa ei vielä kaivettu kalastusvehkeitä esille, vaan lähdettiin käymään ruokakaupassa ja sen jälkeen etsimään leiripaikkaa. Saltstraumen Camping oli melko suolaisen hintainen ja teltoille ei ollut suuren suurta nurmikkolänttiä varattuna, mutta ihan kiva leiri siihenkin saatiin pystyyn. Lomailusäässä oli selkeästi tapahtumassa muutos kylmempään ja kun illemmalla lähdimme virvelit olalla takaisin Saltstraumenin rantaan, sai vaatetta pukea päälle reilusti enemmän kuin kertaakaan aiemmin koko reissulla. Ilta oli kaunis, mutta tuulinen ja nyt toiseen suuntaan virtaava vesi näytti hurjalta. Moni muukin oli paikalla narraamassa kaloja, mutta saalista en nähnyt kenenkään saavan. Omasta virvelistä katkesi siima, enkä oikein tiedä lensikö viehe selän taakse kallioille vai Saltstraumenin pyörteisiin, mutta kalastusintoni latistui siihen ja päätin jatkaa harrastusta seuraavan kerran jossain vähän seesteisemmissä olosuhteissa. Jonttu jaksoi yrittää pitempään, mutta eipä hänenkään koukkuunsa tarttunut muuta kuin rannan kasvillisuutta ja jonkun toisen kalastajan siima. Lopulta pakkasimme vehkeet kasaan ja tallustelimme auringonlaskua ja kesytöntä vuorovesivirtaa ihastellen takaisin leirintäalueelle.

Yöllä tuuli riepotteli telttaa, niin etten oikein saanut nukuttua. Jonttu vakuutteli, että kyseessä on vaellusteltta, joka kyllä kestää kovankin tuulen vaikka avoimessa tunturimaastossa. En kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut, vaan nukuin vain toisella silmällä ja seurailin huolestuneena tilannetta. Siinähän se teltta oli ihan paikoillaan vielä aamullakin, joten Jonttu taisi olla aivan oikeassa. Joitakin asuntoautojen etutelttoja campingalueella sen sijaan oli jouduttu purkamaan yöksi, ettei kova tuuli olisi riepotellut niitä rikki.

Svartisen – patikointi jäätikölle ja takaisin

Sunnuntaina 28.7.2019 herättiin Mo i Ranan leirintäalueella aamuvarhaisella, kun tunnelma teltassa alkoi taas käydä hikiseksi. Aikainen ylösnousu sopi meille, koska aamupalan, tiskaamisen ja leirin pakkaamisen jälkeen suuntana oli yksi kesälomareissun pääkohteista: Svartisenin jäätikkö. Leirintäalueelta oli noin 30 km ajelu läpi jylhien metsämaisemien Svartiskioskenille, josta varsinainen seikkailu alkaisi.

Svartiskiosken on kioskikahvila Svartisvatnetin rannalla ja sieltä pääsee venekyydillä järven toiselle laidalle, josta patikointireitti jäätikölle alkaa. Ajoimme auton parkkiin juuri silloin, kun ensimmäinen venekyyti oli lähdössä, mutta päätimme olla hötkyilemättä liikaa ja huikkasimme asiaa tiedusteelle naiselle, ettemme tule vielä siihen kyytiin. Haimme kioskista laivaliput, pakkasimme reppuihin päiväretkelle sopivan varustuksen sekä runsaasti juotavaa, ja istahdimme rantaan ihailemaan erikoisen väristä järveä. Ennakkotietojen mukaan matka vastarannan  jäätikölle olisi n. 3 km, joten laskeskeltiin, että patikointiin menisi tunnin verran suuntaansa ja jäätikön äärellä voitaisiin sitten pitää ruokatauko.

Venematkan alkaessa klo 11 ilma ei ollut vielä ehtinyt helteiseksi ja järven kylmä vesi teki tuntumasta vielä vilpoisemman. Maihin nousemisen jälkeen oli kuitenkin heti selvää, että päivästä tulisi taas kuuma.

Patikointi alkoi karuissa, mutta kauniissa maisemissa kuohuvan vesiputouksen viertä pitkin. Reitti oli ihan helppokulkuista, mutta tietenkin ylämäkeä koko ajan, joten hiki tuli pintaan nopeasti. Korkeavartiset vaelluskengät olivat maastoon ihan hyvä valinta, vaikka olisi siellä voinut lenkkareillakin pärjätä. Valokuvaustaukoja oli tietysti pakko pitää tämän tästä, ja samalla sai antaa vähän sykkeen ja hengityksen tasaantua.

Putoksen yläpäässä pääsimme hämmästelemään, kuinka vesi tulee suurella pauhulla vuoren sisästä. Tässä kohtaa ranta oli niin matala, että pääsi myös helposti koittamaan, kuinka jäätävän kylmää putouksen vesi on. Sitä oli myös mukava pirskotella kasvoille ja niskaan viilentämään nousussa kuumennutta olotilaa.

Putouksen jälkeen matka jatkui hiukan tasaisempana, kun reittiä jatkettiin kohti Austerdalsvatnetia kivisessä maastossa, josta tuli mieleen lähinnä kuumaisema. Siellä täällä kivenkoloissa oli kyllä lammikoita ja pari isompaakin lampea, ja paikoitellen karussa maastossa kasvoi myös sinnikkäästi kukkivia kasvejakin.

Austerdalsvatnetin lähestyessä tuuli pääsi puhaltamaan patikointireitille niin navakasti, että hatuista sai pitää kiinni. Lämpötila oli kohonnut jo varmasti 30°C tienoille, joten viileä tuuli tuntui virkistävältä. Järven rannalla on pieni koju, jonka suojissa jäätikköä pääsee ihastelemaan etäämmältä. Tarkoitus ilmeisesti olisi ollut tosiaan kävellä vain tähän asti ja tyytyä näkemään jäätikkö n. 500 metrin päästä, mutta me emme olleet aivan tiedostaneet tätä seikkaa… Vähän matkan päässä olevasta varoituskyltistäkin otettiin kyllä kuvia, mutta eipä tullut luettua sitä tekstiä. Jatkoimme siis matkaa maisemapaikalta jäätikköä kohti muiden reippaiden retkeilijöiden vanavedessä. Ihmettelimme kyllä, kun reittimerkkejä ei enää näkynyt missään ja liuskeinen kivikko muuttui haastavaksi kulkea. Joku rivakampi patikoitsija lompsi lähes suoraa reittiä muutamassa minuutissa jäätikön reunaan, mutta meillä ei tainnut puoli tuntia riittää viimeiseen muutamaan sataan metriin, kun persjalkaisina jouduimme haeskelemaan sopivaa reittiä, jossa pudotus tai nousu kielekkeiden reunoilla ei ole toista metriä. Ja mitään turhia riskejä ei haluttu ottaa.

Vaikka jäätikkö oli loppumatkan koko ajan ihan silmien edessä, meinasi jo usko loppua, kun loputtomasta kapuamisesta huolimatta tuntui, ettemme saavuta sitä yhtään. Lopulta uurastus kuitenkin palkittiin ja pääsimme koskemaan Svartisenin lohkareita ja metrien korkeudelle kohoavaa jäistä seinämää. Vaikka jälkeenpäin tajusimme, että olimme paljon lähempänä jäätikköä kuin turvallisuuden kannalta olisi suotavaa, olimme kuitenkin varovaisia ja katsoimme, ettei näkyvissä ole railoja tai murtumakohtia, ja jäätikön päälle kiipeäminen saati sen alla olevaan jääluolaan kömpiminen ei todellakaan käynyt mielessäkään. Fantapurkki sen sijaan pistettiin sulamisveden muodostamaan puroon viilenemään, eikä sen siinä montaa minuuttia tarvinnutkaan olla, kun juoma oli jo jäähtynyt ihanan kylmäksi.

Ylempänä rinteessä jäätiköstä irtosi iso lohkare jäätä pitäen valtavan jysähdyksen. Meiltä jäi tämä näkemättä, koska olimme kallionkielekkeen takana piilossa, mutta alempana ollut retkeilijä oli nähnyt tilanteen ja tuli kertomaan meillekin siitä. Siirryimme sitten vielä sivummalle ja korkeammalle vuoren rinteeseen pitämään evästaukoa, jotta olimme turvallisella etäisyydellä, vaikka jäätiköstä irtoaisi lisääkin lohkareita.

Tarpeeseen tulleen lounastauon jälkeen lähdettiin sitten paluumatkalle. Viidensadan metrin matka jäätiköltä näköalapaikalle ei sujunut takaisin päinkään yhtään se helpommin kuin tullessakaan, mutta maisemat olivat henkeäsalpaavan upeat ja tiedossa oli, että reitti kuitenkin muuttuu koko ajan helpompikulkuiseksi, kun pääsemme merkitylle reitille ja siitä kohti venelaituria.

Pääsimme patikoinnin päätteeksi  kätevästi suoraan veneen kyytiin ilman ylimääräisiä odotteluita, kun se lähti puoli neljän jälkeen paluumatkalle. Olo oli hikinen ja kaikkensa antanut, mutta mieli hyvä hienon elämyksen jälkeen, kun rojahdimme paattiin istumaan. Parkkipaikalla totesimme, että lämpötila oli kivunnut 32 asteeseen, joten ei ihme, että olo oli hieman uuvahtanut. Parin tunnin pikku kipittelyksi luultu patikointi oli vienyt yli neljä tuntia  auringon porottaessa koko ajan pilvettömältä taivaalta. Autossa alkoi myös valjeta, että olkapääni olivat palaneet iloisen punaisiksi. Aurinkorasva oli toki kulkenut repussa mukana koko matkan ajan, mutta en ollut pistänyt sitä iholleni, koska.. a) Jonttukin pärjäsi palamatta ilman aurinkorasvaa, joten miksen minäkin, ja b) ajattelin, että aurinko paistaa menomatkalla tunnin takaa päin ja takaisin tullessa tunnin edestä päin, joten rasvaa ei tarvita, vaan saan aurinkoa tasaisesti molemmin puolin. Harmi, että logiikka kurahti siinä kohtaa, kun kävelyyn menikin tuplaten suunniteltua enemmän ja aurinko ehti kiertää paluumatkallekin paistamaan selkäpuolelle. Noh, ehkä taas seuraavilla aurinkoisilla retkillä jätän järkeilyt vähän vähemmälle ja vedän aurinkovoidetta vaan reilusti pintaan.

Vaikka huikean patikoinnin jälkeen oltiinkin vähän uuvahtaneita, emme aikoneet jäädä Mo i Ranaan enää toiseksi yöksi. Kiertelimme autolla keskustassa tovin ja totesimme, että sunnuntaina on näköjään kaikki paikat kiinni. Sitten käännettiin nokka kohti 100 km päässä olevaa Øresvikiä, tähtäimessä vuonon rannalla sijaitseva leirintäalue Polarcamp. Ennen puolimatkaa pysähdyttiin vielä huikeat näköalat tarjoavalla levähdyspaikalla Utskarpenissa. Väkeä oli valtavasti, mutta tilaa siistillä levähdyspaikalla oli silti hyvin kaikille, eikä moderniin vessarakennukseenkaan tarvinnut jonottaa. Kyseessä oli siis kunnon vesivessa, eikä todellakaan mikään kämänen huussi. Jälleen kerran täytyi ylistää norjalaisten taukopaikkojen korkeaa tasoa ja hyvää ylläpitoa.
Levähdyspaikalla olisi päässyt myös pulahtamaan mereen tai kalastelemaan rantakivikolta, mutta päätimme jättää ne aktiviteetit väliin ja jatkaa matkaa, koska olo kaipasi kaihoisasti jo suihkua ja lepoasentoa teltassa.

Kun illansuussa saavuimme Polarcampiin, heitettiin leiri äkkiä pystyyn ja sitten suihkuun raikastumaan päivän rasitusten jälkeen – sekä kauhistelemaan peilistä kirkkaanpunaisina helottavia olkapäitä. Ruokaa ei jaksettu enää ruveta laittamaan itse, joten otimme suorimman reitin leirintäalueen ravintolaan grilliruuan ja virvoittavien juomien ääreen. Makkaraperunat ei ehkä ikinä ole maistuneet niin herkullisilta! Vatsat täysinä lyllerrettiin vielä iltakävelylle vuonon rantaan ihailemaan auringonlaskua ja upeita maisemia, kunnes Nukku-Matti vei voiton ja vetäydyimme telttaan kuorsailemaan.

 

Nuku yö ulkona 2019

Eilen lauantaina 31.8. vietettiin Suomen luonnon päivää, Nuku yö ulkona -teemapäivää (tai lähinnä yötä) sekä venetsialaisia. Päivä kului mukavasti Jontun kotitilalla ulkohommissa ja vähän kalastellenkin – ilman saalista tosin. Jonttu kokkaili omin pikku kätösin viljelemästään jättimäisestä spagettikurpisasta herkkuruokaa, josta riitti mainiosti neljälle hengelle ja jäi ylikin vielä.

Päivä oli pilvinen ja tuulinen, mutta lämmin. Iltahämärissä käytiin nauttimassa savusaunan löylyistä ja grillailtiin makkaraa ja maissia. Pimeän laskeuduttua tuuli tyyntyi ja pilvipeite alkoi väistyä. Hetkellisesti jo luultiin, että etäämmällä kolisee ukkonen, mutta kyse taisikin olla venetsialaisten kunniaksi ammutuista raketeista. Yöksi oli luvattu revontulia, mutta onnistuimme bongaamaan vain ihan hailakoita reposia taivaankannella – mutta miljoonittain sitäkin kirkkaampia tähtiä.

Nuotion loimussa oli mukava vetäytyä laavuun yöunille. Laskelmoin, että tuli pitää myös potentiaaliset villieläimet loitolla. Tuskinpa niistä muutenkan olisi ollut vaivaa, mutta pari yötä aiemmin nähdyt karhupainajaiset olivat ikävästi jääneet pyörimään mieleen.. 😀

Viime vuonna Nuku yö ulkona -viikonloppuna ongelmia aiheuttanut tyhjenevä makuualusta ei enää aiheuta päänvaivaa, kun käytössä on nyt viime vuoden lopulla ostettu Exped Synmat Basic 7.5 M. Erittäin laadukkaasta makuualustasta huolimatta selän ja lonkkien juiliminen vähän valvotti yöllä, vaikka muuten oli oikeinkin mukavaa nukkua ulkona lämpimässä syyskesän yössä. Aamulla syyskuun ensimmäinen päivä valkeni aurinkoisena ja lämpimänä houkutellen taas nauttimaan lisää puhtaasta luonnosta ja loppukesän viimeisistä lämpimistä päivistä.

Matkalla kohti Ruotsia ja sen yli – Road trip 2019

Kevät meni yhdessä hujauksessa häävalmistelujen ja muiden kiireiden merkeissä, eikä juuri keritty retkeilemään saati sitten kirjoittamaan blogia, mutta nyt kun ollaan Jontun kanssa purjehdittu onnellisesti avioliiton auvoiseen satamaan ja ehditty jo toipuakin häähumusta, on taas aikaa miettiä vähän muutakin. Heinäkuun lopussa lähdettiin jälleen roadtripille, josta toivottavasti tulee meille jokakesäinen perinne.

Koska matkaan  startattiin taas perjantaina vasta työpäivän jälkeen, oli ensimmäiseksi etapiksi valittu maltillisesti pyrähdys Porista Vaasaan. Hellettä oli päivällä rapsakka 30 °C, joten suunnitelma oli selkeä kun illan suussa päästiin Vaasan Top Campingiin: leiri pystyyn varjoisaan paikkaan ja kipin kapin mereen uimaan. Vesi oli kuin linnunmaitoa ja kesäilta kaunis kuin morsian. Kovin pitkälti siitä ei kuitenkaan jääty nautiskelemaan, vaan painuttiin äkkiä pehkuihin seuraavan aamun aikainen ylösnousemus mielessä.

Seuraavana aamuna kello oli herättämässä jo viiden jälkeen, mutta edellisillan logiikan suurehko aukkokohta oli kyllä herättänyt meidät sitä ennen. Leirin pystyttäminen illalla varjokohtaan tarkoitti sitä, että aamuaurinko paistoikin   siihen sitten täysin esteettä, joten lämpötila teltassa kohosi jo aamuyön tunteina ihan riittävän kuumaksi herättääkseen leiriytyjät. Mutta eipä siinä sitten muuta kuin reippaana ylös, leiri kasaan ja kohti kivenheiton päässä olevaa Vaskiluodon satamaa. Puoli seitsemältä paikalla ei ollut vasta kuin kourallinen autoja, joten saatiin hyvä paikka jonosta ja nautittiin kevyttä aamupalaa laivaan nousua odotellessa.

4,5 tunnin pyrähdys M/S Wasa Expressillä oli oikein mukava. Siinä ehti kivasti tutkia koko laivan läpi, käydä hämmästelemässä kaupan tarjontaa, syödä maittavan ja monipuolisen brunssin ja ottaa päikkärit aurinkokannella raikkaassa meri-ilmastossa. Vähän ennen Ruotsia saatiin vielä lokattua yksi geokätkökin laivalta käsin.

Uumajan satamassa kruisattiin täysin vatsoin ja virkistyneinä pois laivalta ja lähdettiin ajelemaan Blåvägeniä eli E12-tietä luoteeseen lähinnä sillä mielellä, että mennään niin pitkälle kuin jaksetaan. Lämpötila kipusi ulkona taas yli kolmenkymmenen asteen, mutta ilmastoidusta autosta kelpasi ihailla komeita maisemia. Matkan varrelle ei kovinkaan kummoisia kaupunkeja osu, mutta jossain keskustassa poikettiin hakemassa jätskit ja muuta tykötarvetta, ennen kuin matka jatkui.

Alkuillasta, kun ruuanlaitto alkoi tuntua ajankohtaiselta, osuttiin puolivahingossa pitämään taukoa kauniin kirkasvetisen järven rantaan. Pulahtaminen vilpoiseen veteen oli kyllä suurinta parhautta paahtavassa helteessä. Paikan ainoa miinus oli kissan kokoiset paarmat, jotka kärkkyivät herkeämättä tilaisuutta pistää paikalle osuneet satunnaiset matkailijat poskeensa.

Mitä lähemmäs Norjan rajaa tultiin, sitä jylhemmiksi ja komeammiksi maisemat muuttuivat. Tuntikausien kruisailu alkoi jo vähän uuvuttaa, joten olisimme mielellämme jääneet yöksi vielä Ruotsin puolelle, mutta eipä siinä sitten ollutkaan mitään kivaa leirintäaluetta tarjolla – eikä itse asiassa kai mitään vähemmän kivaakaan, joten ajettiin sitten Ruotsin halki päivässä ja illalla mentiin rajan yli Norjaan niin, että heilahti. Leiri pistettiin pystyyn Mo i Ranaan ihan hyvätasoiselle leirintäalueelle joen varteen. Vähän matkan päässä joen rannassa puksuttanut kemiantehdas(?) torppasi uimishalut heti alkuunsa, mutta muuten paikassa ei ollut moitteen sijaa.

 

Ihmeellisiä kasveja, kalderassa kypsytettyä ruokaa ja nuorentavia lähteitä

Taannoisesta Azorien matkasta on jo rapsakka pari kuukautta aikaa, mutta vielä ehtii muistella reissussa koettua ja nähtyä… Lomaviikon toisena autoilupäivänä suunnattin heti aamulla kipin kapin vuokra-Fiestalle, otettiin sakkolappu ikkunasta ja maksettiin se pois – hotellilta saatujen ohjeiden sekä liikennemerkkien merkityksen tulkinta ilmaisparkin sijainnista ei näköjään ihan mennyt kohdalleen – ja kaasuteltiin sitten kohti itää ja uusia seikkailuja.

Ajeltiin taas halki satumaisten maisemien kohti saaren sisäosia. Aurinkoinen keli muuttui pilvisemmäksi, kun lähestyimme kohteena ollutta Furnasia. Kosteassa ja suhruisessa säässä parkkeerattiin Fiesta pienen ja vähän rähjäisen oloisessa kylässä kadun varteen ja hiippailtiin Parque Terra Nostraan. Upea, rehevä puutarha oli täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä kasveja. Siellä oli kuumia lähteitä ja suuri allas täynnä kellanruskeaa höyryävää vettä. Aluetta halkoi pieni joki, jossa uiskenteli niin sorsia kuin isoja punaisia karppejakin. Jostain puskasta pelmahti esiin pikkiriikkinen kukko, joka isännän elkein hätisteli kanojaan kuriin ja nuhteeseen äänekkäillä kiekaisuilla. Puutarhassa oli oma alueensa niin ruusuille kuin palmuillekin. Neidonhiuspuukujalla oli vähän syksyisempää tunnelmaa, kun lehdet olivat varisseet maahan, mutta muuten vehreys ja rehevyys oli uskomatonta joulun aikaankin, ja jonkun verran näkösällä oli myös kukkivia kukkia. Voi vain kuvitella, miltä paikka näyttää kesällä. Kierroksen loppupuolella on myös paikka jossa kasvit muodostavat erilaisia eläinhahmoja. Jännittävää!

Tunteja myöhemmin, kun olimme kiertäneet koko puutarhan läpi, poistuimme välillä alueelta mielessämme paikallinen erikoisuus: kalderan tuliperäisessä maassa kypsytetty ruoka. Tarkoitus oli mennä puutarhan vieressä olevaan hotelliin syömään, mutta paikka vaikutti aivan liian fiiniltä meidän hiukan reissussa rähjääntyneille olemuksillemme, joten kipitimme hotellin läpi kadulle katsomaan, mitä muuta kylässä on tarjolla. Matkalla bongasimme muutakin mielenkiintoista nähtävää, mutta nälkä ajoi meitä reippaasti eteen päin ruokapaikan toivossa. Onneksi ei tarvinnut montaa sataa metriä saapastella, kun löytyi jo kunnollinen ravintola, joka tarjoili juuri sitä ruokaa, mitä olimme etsimässä. Ja olihan melkoinen annos! Tarjoiluvadilla oli broileria, nautaa, possua, makkaraa, isoja kaalin könkäreitä, juureksia.. ja kaikki osimoilleen saman väristä rusehtavaa massaa. Setti ei ulkomuodolla eikä värikkyydellä koreillut, mutta kaikki oli suussasulavan mureaa ja kaksi tyhjää vatsaa tuli todellakin täyteen.

Ruokaa oli tarkoitus sulatella hetki kaupungin kaduilla käyskentelemällä, mutta ravintolasta tullessamme meitä oli vastassa sen verran rankka sade, että painelimme suoraan takaisin Parque Terra Nostraan. Ja kun siinä kelissä joka tapauksessa kastuu, oli hyvä hetki vaihtaa uikkarit päälle ja pulahtaa kuumiin altaisiin. Voi autuus! Vaikka veden väri ei välttämättä hivele silmää, se oli taivaallisen tuntuista raikkaassa sadekelissä. Henkisesti olimme varautuneet tiukkaan rikin katkuun, mutta vedessä taisi tuoksua ennemminkin rauta. Isossa altaassa aikamme lutrattuamme siirryimme kasvillisuuden suojassa oleviin pienempiin jacuzzeihin – samaa kuumien lähteiden vettä niissäkin oli, mutta väri oli aika paljonkin kirkkaampi. Lähteillä pitäisi kai olla nuorentava ja parantava vaikutus. Tiedä siitä sitten, mutta ainakin olo oli äärimmäisen rentoutunut, kun könysimme altaista ylös ja laittauduimme kohti paluumatkaa.

Poikkesimme vielä Furnasjärven rannalla ihailemassa mystistä maisemaa ja autiota kirkkoa. Kun kalderasta lähestyttiin taas meren rantaa, alettiin tulla pilven sisästä ilta-aurinkoon ja mutkaisella tiellä oli välillä ihan pakko pysähtyä kuvaamaan niin maisemaa kuin lisää autiota rakennuksia. Saarella on kyllä paljonkin myös ehjiä, asuttuja ja kauniita rakennuksia, mutta jotenkin tuo ränsistyneisyys vain vetää puoleensa..

Auton vuokra-aika olisi jatkunut vielä seuraavaan aamuun, mutta katsoimme parhaaksi viedä sen jo vuokraamon parkkiin, ettei tarvisi enää toista kertaa maksella sakkoja. Illan päätteksi ehdittiin sitten vielä käyskentelemään Ponta Delgadan viehättäville kujille.

Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan..

Niin kaunis kaupunki kuin Ponta Delgada onkin, São Miguelin saari on kuitenkin upeimmillaan kaupungin ulkopuolella, missä maisemat ja vehreys ovat henkeäsalpaavia. Niinpä Tapanipäivän valjetessa kiirehdimme hyvät arvostelut saaneeseen autovuokraamoon, Ilha Verdeen, ja saimme 150 eurolla (omavastuu 0 euroa!) oivan Ford Fiestan käyttöömme pariksi päiväksi. Autoilun haaste on nimenomaan kruisailu kaupungin kapeilla yksisuuntaisilla kujilla, joissa paikalliset ajavat kuin hullut. Eikä helppoa ollut myöskään taskuparkkeeraus, joka saarelaisilta sujuu epäröimättä ja täydellisen sulavasti pieninpiinkin rakoihin. Sen sijaan tällainen porilainen kuski, joka taskuparkkeerausta harvoin tekee ja vielä harvemmin onnistuu siinä, oli hieman helisemässä. Mutta kun kaupungin sokkelot jäivät taakse ja Fiesta kiisi hyväkuntoisia teitä kohti saaren länsikärkeä, oli ajamisen nautinto parhaimmillaan. Tylsiä suoria etappeja ei juurikaan löytynyt, vaan tiet olivat mutkaisia ja jyrkät ylä- ja alamäet vaihtelivat vuoron perään. Teitä reunustivat suuret puut ja vehreät mäkiset laidunmaat, joilla käyskenteli suuria lehmälaumoja. Aina välillä eteen avautui näkymä ”äärettömälle” Atlantille, jossa on vain pelkkää merta kauas horisonttiin asti.

Välillä tie kipusi korkealle vuorenrinteelle, mutta pelätä ei tarvinnut, koska missään vaiheessa ei ajeltu jyrkänteen reunalla. Muuta liikennettä ei ollut paljoakaan ja lujempaa ajelevat paikalliset sai päästettyä helposti ohi. Saarella, jossa joulupyhinäkin lämpötila oli 18-19 °C, ei paljon routavaurioista ole riesaa, joten teiden asfaltti oli enimmäkseen erinomaisessa kunnossa. Lisäksi tieopasteet olivat selkeät ja siellä täällä oli viitoituksia tauko- ja näköalapaikoille. Taukopaikoilla olisi oivat puitteet kunnon grillailuunkin, mutta meilläpä ei valitettavasti sattunut olemaan makkaroita mukana.

Kruisailu mutkaisilla teillä vei meidät aivan saaren läntiseen kärkeen Mosteirosin kylään, jossa pysähdyimme ihastelemaan laavakivirantaa ja vähän kahlailemaankin valtameren rantavesissä. Vesi oli sen verran lämmintä, että uimaankin olisi varmasti tarjentunut, mutta jätimme polskimiset sitten kuitenkin väliin, kun suihkuun ei ollut pääsyä (joku huoltorakennus rannalla oli, jossa ehkä on kesäsesonkina käytettävissä suihkut ja vessat??) ja toisaalta myös rantakivikon takana hurjana vellova aallokko oli hieman pelottava ja isoimmat aallot tulivat pärskahtäen kivikkojen yli. Käyskentelimme rantavisiitin jälkeen vielä muutaman minuutin lähinnä kirkosta ja kioskista muodostuvassa kylän keskustassa ja jatkoimme sitten matkaa pohjoisrannikkoa pitkin, kun Mosteirosin ravintolatarjonta oli lievästi sanottuna suppea nälkäisten matkalaisten tarpeisiin.

Capelasin kylästä löytyi viimein ravintola, joka oli aika isokin ja palveli parhaillaan muitakin asiakkaita, joten taustalla väijynyt nälkäkiukku vältettiin täpärästi. Vähän matkan päästä löytyi myös isohko Continente-marketti, josta kävimme hakemassa matkaeväitä ja tuliaisia. Samalla hämmästeltiin portugalilaisten kansallisruokaa eli kuivattua turskaa, jota oli koukuista roikkumassa ja pöydillä pinoissa. Jontun nenään turskatiskistä leijaileva sulotuoksu oli kuulemma turhan tiukka eikä vissiin sitten kovin houkutteleva.

Matkan jatkuttua tiellä tuli kunnon ruuhka, kun vastaan löntysteli satapäinen lehmälauma. Tämä on ilmeisesti tavanomainen näky São Miguelin teillä, joten tilanteesta ei aiheutunut sen kummempaa hämminkiä. Sopu sijaa antaa, ja eteenpäin päästiin taas, kun karjapaimen oli hätistellyt laumaansa kulkemaan oikealle kaistalle. Se jäi sitten näkemättä, miten lehmien perässä jonottaneet autot ohittivat ruuhkan vai jäivätkö kuitenkin porukan hännille matelemaan kävelyvauhdilla.

Aurinko paistoi jo matalalla, joten pidimme kiirettä, että ehdimme ennen hämärää Sete Cidadesiin. Käytännössä kyse on kalderasta eli romahtaneen tulivuoren kraatterista, jonka pohjalla on kaksoisjärvet ja reunalla näköalapaikka järvien ja kalderan ihailuun. Maisema oli henkeäsalpaava, kun hämärän lähestyessä katselimme järviä hippusen pilvien alapuolella, tuulen pörröttäessä tukkaa (siis niillä, kellä sellainen on) ja ihon noustessa kananlihalle viilenevässä illassa. Tunnelma oli muutenkin mystinen, mutta maisemia ihailessa en ollut huomannutkaan selän takana kohavaa aavehotellin luurankoa.

Saaren epäilemättä upeimmalla näköalapaikalla on Hotel Monte Palacen ränsistyvät rauniot. 80-luvulla rakennettu luksushotelli avattiin käyttöön 1989, mutta se sulki ovensa oltuaan vain puolisentoista vuotta toiminnassa. Nyt jäljellä on vain urbaanien rauniomatkailjoiden unelmakohde; korkeilla muureilla eristetty hotellin betonirunko, jonka luonto valtaa pala palalta takaisin itselleen. Atlas Obscura -sivusto tosin tietää kertoa, että Hotel Monte Palacen raunoista olisi tehty kaupat 2017 ja hotellin pitäisi aueta uudelleen vuonna 2021. Saniaisten, sammalten ja muiden kasvien valtaamaa rakennusta katsellessa ajatus tuntuu aika utopistiselta, mutta jos Hotel Monte Palace vielä ”nousee tuhkasta kun fenixlintu”, pitänee ehkä harkita uutta reissua ja majoittautumista kyseiseen paikkaan.

Pimeän laskeuduttua kuuden maissa kruisailimme takaisin Ponta Delgadaa kohti. Koska ilta oli vielä nuori, piipahdimme shoppailemaan Decathlonin urheilukauppaan. Kävimme paikassa jo jouluaattona, mutta edullinen ja monipuolinen valikoima urheilu- ja retkeilytuotteita houkutteli meidät ostoksille vielä uudestaankin. Sen jälkeen kävimme vielä illallisella Parque Atlântico -kauppakeskuksen Donatello-ravintolassa. Siinä muodossa en ahventa ole ennen saanutkaan, mitä täällä eteeni kannettiin. On mahtanut olla melkoinen ahvena, kun siivukin oli noin iso!

Vatsat pullottaessa hyvästä ruuasta suuntasimme kohti päivän viimestä haastetta eli auton parkkeerausta yön ajaksi Ponta Delgadan kujille. Onneksi illan edetessä kadut olivat jo hiljentyneet ja Fiesta solahti ruutuun ilman isompaa akrobatiaa.

 

Rauhallista joulua Azoreilla

Mukavasti arkipäivien päälle asettuvat joulupyhät mahdollistivat karkumatkan ulkomaille vain muutaman lomapäivän uhraamalla, joten jouluaaton aattona suhautettiin Jontun kanssa Lissabonin kautta Azoreille lomailemaan. Matka oli pitkä ja raskas, ja kun lopulta pääsimme São Miguelin saarelle, oli aurinko jo laskenut ja vettä tuli tuutin täydeltä. Pieni kävely sateisen Ponta Delgadan kaduilla kuitenkin osoitti, että kaupunki on jouluvaloineen varsin viehättävä ja ilma sateesta huolimatta leppoisan lämmin.

Jouluaatto valkeni kuitenkin aurinkoisena, ja houkutteli kävelemään rantabulevardille. Saari näyttää vehreältä, rakennukset ovat kauniita ja kaupungin kadut on pidetty siistinä, joten silmä lepäsi niin maisemia katsellessa kuin kesyttömän Atlantin myllerrystäkin seuratessa.

Lopulta aurinko porotteli jo niin intensiivisesti, että hikeä pukkasi pintaan ja suu kaipasi virvoittavia juomia. Mikäpä siinä istuskellessa oluttuopposen äärellä ja nauttiessa auringosta ja kauniista maisemista, kun kiire ei ollut yhtään mihinkään. Kiireisiä vaikuttivat olevan ainoastaan muurilla vilistävät pienet liskot, joista yksi piipahti suorittamaan laadun tarkistusta huurteiselle lasille.

Vaeltelu kaupungin kujilla paljasti kauniita rakennuksia, vehreitä istutuksia, kerrostalojen naapurissa laiduntavia lehmiä ja myös viehättävää rappioromantiikkaa hylättyjen talojen – ja autojen – muodossa. Kostealla saarella näyttää saniaiset valtaavan paikan kuin paikan, kun ihminen niiltä väistyy.

Rapsakan 15 kilometrin käyskentelyn jälkeen saavuimme takaisin hotellille illan jo pimennyttyä. Pienen elbailun jälkeen lähdimme hiukan fiinimmin pukeutuneena liikenteeseen aikomuksena nauttia jouluaaton kunniaksi vielä iltapalaa, mutta saimmekin kokea todellista joulurauhaa: kaikki paikat olivat kiinni eikä meidän lisäksi juuri muita liikkunut missään. Etukäteisvinkki ennen reissuunlähtöä oli valmistanut meitä siihen, että portugalilaiset viettävät joulua 25. päivä ja silloin kaikki paikat ovat kiinni, mutta näköjään kaupunki hiljeni jo aattoiltana. Ilta oli kaunis ja lämmin, joten nautimme ainutlaatuisesta tilaisuudesta kävellä aution kaupungin kujilla ihan vain kahdestaan, jouluvaloja ja rakennuksia ihastellen ja muutamista kaduille sijoitetuista kovaäänisistä kuuluvaa joulumusiikkia kuunnellen.

Myös joulupäivästä kehittyi aurinkoinen ja lämmin, joten riensimme nauttimaan siitä meren rantaan ja kaupungin hiljaisille kaduille. Oli mukava kuljeskella kiireettömästi ristiin rastiin ja lokkailla muutamia geokätköjäkin. Juuri mikään paikka ei ollut auki, mutta rannassa sentään ainakin yksi ravintola palveli joulupäivänäkin varmistaen, ettei turistienkaan tarvi kärsiä nälkää. Annos ei ulkonäöllään koreillut, mutta maku oli kohdillaan ja riittävä määrä valkosipulia varmistanee, että vampyyrit pysyvät vielä lähipäivinäkin loitolla.

Vatsa pullollaan valkosipulibroileria kipsuttelimme meren rantaan istumaan ja siemailemaan viiniä. Saattoipa siinä hiukan väriäkin tarttua Suomi-turistin naamaan, kun aurinko porotteli niin mukavasti. Iltaa kohden alkoi väkeäkin kerääntyä pikkuhiljaa rantaan ja kaduille kuljeskelemaan ja aallonmurtajalla jokunen baari ja ravintola avasi ovensa. Näköjään paikallinen joulu juhlitaan melko ripeästi päivällä ja illalla väki sitten jo kirmaakin viihteelle, kun meikäläiset alkaa hiipiä hotellille nukkumaan. 

Konttorirotan aurinkoiset pakkaspäivät

Nyt kun eletään taas sitä vuodenaikaa, kun on – Antti Tuiskua lainaten – ”Tosi kiva lähtee töihi ku ulukona on nii pimmeetä, tosi kiva lähtee töistä ku ulukona on nii pimmeetä”, ei mikään lämmitä ikkunattomassa toimistossa uurastavan konttorirotan mieltä niin kuin viikonloppuna paistava aurinko.

Aina ei tarvi lähteä merta edemmäs retkeilemään, joten lauantaina 24.11. kun Jonttu paineli reippaana metsätöihin, minä kirmasin luonnon helmaan nauttimaan ensimmäisestä talvisemmasta viikonlopusta. Lunta ei vieläkään ollut, mutta maisema verhoutui paksuun kuuraan, joka sai heinät ja puut kimmeltämään kullanhohtoisina matalalla paistavan auringon valossa.

Metsän siimekseen pakkanen ei vielä ollut yltänyt, joten siellä oli vihreämpää. Muurahaispesät seisoivat hiljaisina. Toisen kyljessä oli palokärjen jättämä reikä. Toinen oli niin valtava, että sen laki oli minun päälakeani korkeamalla. Joen varressa jäin kuuntelemaan tikan koputtelua, ja kun aikani hiljaa kuuntelin ja katselin, sain näköpiiriini puiden latvojen korkeudella touhuilevan palokärjen. Kuvaan sitä en kuitenkaan saanut ikuistettua.

 

Myös seuraavana päivänä aurinko helli konttorirottaa, ja tällä kertaa Jonttukin ehti mukaan kävelylle. Kuurainen luonto oli taas kerran niin upea, että lähes joka toisella askeleella piti pysähtyä ihastelemaan ja kuvaamaan. Viikonlopun kuvasaldo olikin lopulta rapsakka sata kuvaa. Yli puolet on karsittu pois tästä julkaisusta, mutta esille päässeet puhukoon puolestaan, kuinka kaunista onkaan maaseudulla.

Monimuotoisia metsäelämyksiä Pinkjärvellä

Pinkjärven maastoihin tutustuminen on ollut minulla jo vuosia mielessä, kun tuli joskus bongattua, että sinne on sijoiteltu isompi satsi geokötköjä. Jontunkin kanssa asiaa ehdittiin suunnitella tovi, kunnes lokakuun puolessa välissä päätettiin rykäistä sinne. Retki ei ollut varsinainen suksee, kun ensin ajettiin uusien liikennejärjestelyiden hämmentämänä oikeasta tienhaarasta ohi, ja kun lopulta päästiin oikeille nurkille, oli paikalla autoja kuin pipoa. Koska luontoelämys ei tunnu kovin houkuttelevalta, jos polulla kuljetaan väenpaljouden vuoksi suurin piirtein parijonossa, päätettiin heittää U-käännös ja tulla joskus toiste uudelleen. Jälkikäteen googlaamalla selvisi, että Pinkjärvellä järjestettiin juuri sinä päivänä koko perheen sieniretki.

Pari viikkoa myöhemmin, lauantaina 27.10., tehtiin uusi yritys. Aikataulu oli rajallinen, koska illaksi oli buukattu konserttielämys, mutta ajatuksena oli, että äkkikös me tuollainen vitosen lenkki kipaistaan ja paistetaan notskimakkarat päälle. Minulla oli jostain syystä sellainen käsitys, että Pinkjärvi on pieni suolampi, jonka ympäri kiertää n. 5 km pitkä sorakävelytie – vähän vastaanvanlainen kuin Porin metsän Katinkuru-reittikin. No, enpä olisi voinut juuri enempää väärässä olla, ja hyvä niin! Kyseessä on Natura-alue, jossa ei metsäautotien lisäksi kulkenut mitään tasaiseksi tampattua polkua. Oli juurakkoa, kiven murikkaa, syksyn lehtiä kasapäin, lahoavia puunrunkoja ja mitä muuta nyt metsässä ikinä onkaan, joten pitkävartiset vaelluskengät osoittautuivat todellakin hyväksi valinnaksi. Sitä en tosin voinut olla hämmästelemättä, että muutoin luonnontilaiseksi rauhoitetussa metsässä oli reittimerkit naulattu (!!!) eläviin puihin.

Päivä oli siihen mennessä syksyn kylmin ja taisipa jossain kohtaa muutama hiutalekin leijailla maahan. Harmaan pilvimassan rakosista alkoi yllättäen kuitenkin tuikkia aurinko, joten kyllä kelpasi metsässä hämmästellä kaatuneita puita ja sammalmättäitä ja hengitellä raitista ilmaa. Reitin varrelta tosiaan löytyy Lasten geoluontopolun kätkösarja – joka sopii kyllä ihan aikuistenkin lokkailtavaksi – ja purnukoiden etsiskely rytmitti kulkemista mukavasti.

Reittihän ei ennakkoajatusten vastaisesti tosiaankaan kulje Pinkjärven ympäri, vaan osittain umpimetsässä ja ehkä puolet matkasta järven rantojen myötäisesti. Ja kyseessä ei myöskään ole mikään pikkuinen suolampi vaan ihan kunnollinen reippaan kokoinen järvi. Myötäpäivään polkua kuljettaessa on järven rantaan tultaessa myös varsin hieno nuotiopaikka, Mustalahden laavu. Me emme siihen kuitenkaan vielä jääneet, vaan pistelimme lenkkiä eteenpäin monimuotoisesta metsämaisemasta nauttien.

Kierroksen puolen välin jälkeen on järven rannalla toinen nuotiopaikka, Vuotavan laavut. Saavuimme sopivasti toisen porukan vanavedessä, joten nuotion sytyttelyyn ei tarvinnut kuluttaa aikaa, vaan saimme heittää suoraan makkarat tulille. Notski paloi vähän kituliaasti ja vaikka kaksi vastakkain olevaa jykevää laavua tarjosikin suojaa, alkoi paikallaan ollessa äkkiä vähän viluttaa, kun taukotakkia ei sattunut mukaan lähiretkelle. Lämpötila oli vain vaivoin plussan puolella, joten ihmekös tuo, että tuntui vähän vilakalta. Lämmittävien kahvikupposten jälkeen lähdettiinkin sitten aika pikaisesti jatkamaan matkaa.

Kierroksen loppupuolellakin polku oli mukavan haastavaa liukkaine juurakoineen – ja myös huomattavasti märempää kuin alkumatkasta. Jalansijoja reippaassa kävelyvauhdissa hakiessa alkoi tauolla iskenyt vilukin väistyä ja energiaa riitti taas luonnon ihmeiden hämmästelyyn. Kaikkineen meillä meni lenkin kiertämseen kolmisen tuntia, kun lokkasimme kaikki 6 kätköä sekä bonuskätkön ja pidimme evästauon. Kiva ulkoilupaikka tämäkin oli ja mukavan lähellä kotia. Sen voisi tulla joskus kipittämään toisenkin kerran ja kiertää vaikka toiseen suuntaan, jolloin looginen taukopaikka voisi olla Mustalahden laavulla, joka vielä tällä kertaa jäi testaamatta.