Santsu.net

Santsun retkeilyblogi

Valtavaaran huiputus

Tiistaina 4.8.2020 Peppe ja Osku lähtivät reippaina kiertämään Pientä karhunkierrosta, kun Jonttu, Reissu-Liisa ja minä jäimme viellä vanumaan kiireettömästi mökille ja palautumaan edellisen päivän pikku patikoinneista. Jonttu kävi juoksulenkillä ja itse menin Reissu-Liisan kanssa vaunuilemaan lähitienoille. Jonkin aikaa saimme kulkea lähes yhtä matkaa uteliaan poron kanssa. Muuten ”kylänraitilla” oli aika hiljaista.

 


Vetelän päivän kruunasi noin kolmen tunnin perhepäikkärit, jonka jälkeen olimme yllättäen niin virkistyneitä, että päätimmekin lähteä vielä iltalenkille Valtavaaralle. Valtavaaran huiputus on 5,7 km pitkä rengasreitti, jonka kiertämiseen luontoon.fi -sivusto arvioi kuluvan noin 1,5 tuntia. Vaikutti siis ihan sopivalta iltapyrähdykseltä, vaikka itse en rapsakka puoli vuotta Reissu-Liisan syntymän jälkeen ollut todellakaan huipputikissä ja vauvan kanssa patikointi on muutenkin ehkä vähän hitaampaa. 


Karautimme autolla Itä-Rukalle, jonka perimmäiseltä (?) parkkipaikalta löysimme pienen etsiskelyn jälkeen Valtavaaran huiputuksen lähtöpisteen. Siitä sitten matkaan ja tällaisista tasamaan tallaajista otettiin taas heti luulot pois; sen verran kovalla porrastreenillä reitti alkoi. Ekan 500 mertrin matkalla noustiin jo rapsakka 360 metriä ylöspäin. Nopea nousu toki palkitsee pian sitten puiden välistä vilahtavalla upealla vaaramaisemalla.














 
Reilun kilometrin jälkeen tullaan välillä vähän alas päinkin, kun reitti kulkee huippujen väliseen notkelmaan, jossa on myös Valtavaaranlampi laavuineen ja huusseineen. Kauniina päivänä lampeen olisi varmasti mukava pulahtaa. Me jatkoimme kuitenkin matkaa kohti varsinaista huippua.






Valtavaaran huippu, 492 m, saavutetaan suurin piirtein kierroksen puolivälissä, ja jälleen kerran näköala todellakin kruunasi kiipeämisen vaivan. Tuuli riepotteli melkein hatut päästä, kun ihastelimme ympärillä aukeavaa vaaramaisemaa ja sen yllä roikkuvia raskaita sadepilviä. Huipulla on myös pieni palovartijan mökki, josta ei näköjään tullut otettua edes kuvaa, mutta pitihän sekin käydä sisäpuolelta kurkkaamassa ja  - yllätys yllätys - lokkaamassa geokätkö.




Huipulle asti polku oli tullut samaa reittiä Karhunkierroksen kanssa, mutta siitä eteenpäin Valtavaaran huiputus -reitti lähti haarautumaan eri suuntaan. Ilmeisesti loppumatka oli yhteinen maastopyöräreitin kanssa ja polku paikoitellen myös sen mukainen. Itse kun nautin jalkaisin kulkemisesta, en aina jaksa suhtautua lämmöllä maastopyörien ja fatbikejen alla mutaliejuksi sotkeutuneisiin polkuihin. Pitkospuutkin olivat monesta kohtaa vähän riipin raapin, mutta pääsi siellä kuitenkin luovimaan ilman mudassa kahlaamista.





Loppumatkasta Reissu-Liisan retkikiintiö tuli totaalisen täyteen ja viimeiset sadat metrit tultiinkin puolijuoksua, että päästiin mahdollisimman nopeasti hyppäämään autoon ja ajamaan mökille. Yhteensä meillä meni kierrokseen n. 2 tuntia ja 15 minuuttia, eli kolme varttia ennakkotietoa kauemmin, mutta eipä meillä ollut mitään hillitöntä kiirettä, ja loppumatkassa pidettiin myös välipalan mittainen tauko, kun Reissu-Liisaa alkoi nälättää. Oikein mukava iltalenkki tuli kuitenkin tehtyä ja miellyttävän rauhallista Valtavaaralla oli iltasella kulkea.

Reissu-Liisan ekat patikoinnit kantorepussa

Maanantaina 3.8.2020 päätettiin viimein rohkaistua ja lähteä kokeilemaan, miten Reissu-Liisa viihtyy patikoidessa Manducan kantorepussa. Kotona häntä olin siinä ihan pikkiriikkisenä joskus kanniskellut, lähinnä siis sisätiloissa, mutta tositoimiin retkeilyssä ei reppu vielä koskaan ollut päässyt.


Ensin kruisailtiin Juumaan pienen karhunkierroksen alkupisteelle, mutta siellä oli niin mielettömästi autoja, että päätimme vaihtaa maisemaa. Suuntasimme kohti Pähkänäkalliota, jonka läheisyyteen pääsee autolla rymistelemällä heikkokuntoista Päähkänäkalliontietä. Tien päässä on parkkipaikka, johon jätimme auton ja nappasimme reppuun hiukan evästä. Reissu-Liisa sujahti hienosti Manducaan ja sitten menoksi. Heti kättelyssä oli selvää, että näihin maastoihin ei ole mitään asiaa rattailla, joten olimme iloisia, että vauva viihtyi taskussaan oikein mukavasti. 






Käyskentelimme jyrkästi laskevaa polkua ja rappuja pitkin Kitkajoen varteen ihailemaan upeata maisemaa. Kapuaminen alaspäin ei ollut ihan köykäinen urakka, mutta todellakin vaivan arvoinen. Kuljimme vielä hetken matkaa joen vartta eteen päin, ja käännyimme sitten takaisin. Itse Pähkänäkalliolle emme uskaltautuneet lähteä könyämään vauvan kanssa, joten suuntasimme takaisin autolle. Jos oli jyrkässä polussa ja rappusissa puhdetta jo alas päin tullessa, niin ei se ainakaan kevyempi ollut ylös päin tullessa. Siinä sai hyvin hien pintaan ja sykkeet tappiin. Onneksi Reissu-Liisa matkusti Jontun kyydissä, kun itsellä oli ihan riittävästi työtä jo tämän oman kehonkin liikuttelussa niin jyrkässä maastossa.






Ensimmäinen pikku patikka vauvan kanssa oli vajaa 3 km, sisältäen nousua/laskua n. 170 m, ja olimme oikein tyytyväisiä sen sujumiseen, joten päätimme mennä vielä johonkin muuallekin kipittelemään. 


Hurautimme autolla seuraavaaksi Myllykosken suuntaan. Auton sai parkkiin noin puolen kilometrin päähän koskesta ja sitten taas eväät reppuun, Reissu-Liisa Jontun kyytiin Manducaan, ja tossua toisen eteen. Alkumatka mentiin leveää helppokulkuista polkua, jossa olisi päässyt vaunuillakin, mutta sitten olikin edessä kymmenittäin rappusia - ja riippusilta! Mahtavaa! Ihailimme ohikulkiessamme villinä pauhaavaa Myllykoskea ja jatkoimme vielä hiukan pitemmälle, kun ilmakin oli niin kaunis. Kävelimme seuraavalle tulentekopaikalle asti, eli Pyöreälammelle, jossa kesäinen aurinko heijastui kirkkaasta vedestä ja olisi niiiin houkutellut pulahtamaan, mutta eipä sattunut uikkareita mukaan ja noin vilkkaasti liikennöidyllä reitillä ei tarvi edes harkita mitään naku-uintijuttuja. Grillasimme nuotiolla makkarat ja lähdimme sitten takaisin Myllykoskelle. Tällä kertaa menimme ihan ajan kanssa tutkimaan myös myllyä ja katselemaan kosken kuohuja sieltäkin päin. Tulipa siinä taas geokätkökin lokattua. Kaikkinensa kävelimme Myllykosken ympäristössä nelisen kilometriä ja nousua ja laskua tuli tälläkin kertaa n. 170 m.














Päivä alkoi kääntyä jo iltaa kohti, mutta päätimme käydä tsekkaamassa vielä yhden kohteen. Piipahdimme ensin Oulangan luontokeskuksessa, ja totesimme, että pitää ajaa vielä hippusen eteen päin, niin päästään Könkään kuohun esteettömälle reitille. Kyseessä siis on vain 100 m pitkä reitti suuntaansa, mutta se tarjoaa komeat näkymät Kiutakönkään alimmalle könkäälle. Tällä kertaa Liisaa ei pistetty enää kantoreppuun, vaan hän veteli iltanokosia vaunuissaan, kun minä ja Jonttu tähyilimme kuohuja elokuun viilenevässä illassa. 










Tämän pysähdyksen jälkeen olikin aika suunnata takaisin mökille, jonne olivat olivat saapuneet myös Peppe ja Osku lomaseuraksemme. Reissu-Liisan retkikiintiö oli siltä päivältä todellakin täynnä ja automatka sujui hänen osaltaan hyvinkin kärttyisissä merkeissä. Mökillä vauvelia onneksi odotti taas oma retkisänky, jonne pääsi koisimaan makoisia yöunia, kun aikuisten kesken jatkettiin vielä iltaa syöden ja saunoen.